— Kiitoksia paljo.
— A mitäs herroi työ ootta, älkää pahaks panko? — uteli vaimo. — Oottaks työ niit' poträssikköi [urakkamiehiä]?
— Emme, — selitti Antero, naurahtaen. — Me olemme Suomen ylioppilaita.
Nyt piti huivin siirtyä toiseltakin korvalta.
— Kui?
— Suomen ylioppilaita, studentteja Suomesta.
— Ahaa, studenttiloi; vot nii! A mie ko luulin ens' hättää teit' niiks' poträätymiehiks. Niit' käi täss' viime viikoll' monnee errää. Tulliitha ne tuppaakii, mut pittiit niin pahhaa, niin pahnaa siivoo! Eikä hyö suomiikaa haastana kui minkä rummii sannoi vaa. Venättäsä vaa viskeliit.
— Ettekös te venättä osaa?
— Myökö? Kyll' meill' miehet venättä ossaat, mut myö, vaimoväk', no sen verran vaa, jott'ei hurma myyvvyks saa. Marjon ja liuhkin [kerman] kaupass' toimee tullaa mitenkute, a mitäs myö muust'? Kyll'hä ne vällii nauraat meill' ja tshuhonkoiks haukkuut. A nää niinko saksalaiset herrasväet tääll' maahoviloiss' ja tuoll' Petrovskoiss' ja Jelaginass', sinne ko marjoi konsa käyt kaupa ja muuta mitä pittää, nii hyö ei naura. Sen näkkee simpaikass', mitk'on oikiita herrasväkkee, niinko parempii ihmisii. A ettäks työ käy tuppaa, Suomen herrat? Mie teill' kohvit keittäsin; mie tiijän, Suomen herrat päiväll' eivät tsaijuu juo.
— Kiitoksia paljo! Kyllä me päivemmällä käymme teillä ja muissakin taloissa. Nyt meidän pitäisi ensin tavata se opettaja.