— No kui tahotta; ko ei nyt, nii sitt' perästpäi. Miun miehein se on kylän staarosta, vai kui niit' siell Suomess' kussutaa? Vanhimmaks vai miks?
— Kiitoksia nyt vaan emäntä. Hyvästi!
— Hyväst' jääkää, hyväst' jääkää!
Ylioppilaitten ei ollut vaikea löytää ukko Grahnin asuntoa. Sen "ruohonpäise" talon pihalta astuivat he pienen tuparakennuksen eteiseen ja pysähtyivät. Tuvasta kuului määränperäisiä vasaran nakutuksia.
He kolkuttivat.
— Herein! — kuului tuvasta.
Ylioppilaat astuivat sisään.
Tupa oli pieni, yksi akkuna vasemmalla sivulla, kaksi perällä. Sisustus oli hyvin yksinkertainen. Ensi silmäykseltä jo huomasi, ett'ei naisen käsi ollut täällä käynyt järjestelemässä. Vasemman akkunan luona, matalalla puutuolilla, omituisen alaisimen ääressä istui noin 55 vuoden vanha mies, vaskisankaiset lasit silmillä. Se oli Grahn. Hän kääntyi ja katsahti tulijoihin lasiensa yli ja siristi silmiänsä. Pian oli hän tuntenut vieraat.
— Mi… mi… mitä? — huudahti hän. — Tekö? No herrainen aika!
Ja ukko Grahn hyppäsi pystyyn keveänä kuin sylfidi. (Sylfidi ei olisi kumminkaan kaatanut tuoliansa kumoon!) Ilosta loistavin, sanokaamme hehkuvin, silmin ja vapisevalla äänellä tervehti hän tulijoita.