— Terve, herrat! Tuhannesti terve! Mistä tulleekaan minulle se ilo, että saan tässä mökissäni tervehtiä kahta Suomen studenttia, vanhoja rakkaita ystäviä? Istumaan, istumaan, olkaa hyvä! Täällä on, niinkuin näette, kaikki siinä kunnossa kuin vanhan pojan asunnossa ainakin, taikka, paremmin sanoen, tällaisen suottalesken kuin minä. No sitähän se minun uneni viime yönä merkitsi! Olin olevinani ukko Sirén vainaan puheilla… Mutta istukaahan toki, hyvät herrat… tuo sohva on vanhuuttaan vähän heikko yhdeltä jalaltaan, mutta tänne näin, tänne näin… Niin, olin istuvinani vainaan luona hänen kabinetissaan. Äkkiä nousee vainaa ylös, nostaa sormensa ja sanoo: "Grahn, Grahn! Tänäpänä pitää senkaltaista sun tykönäsi oleman, jotas et ajatellutkaan ole." Aamulla olin tässä jo pahoilla mielin, että mikä se minulle nyt tapahtuu, — minä, näettekös, uskon unia, minä, — mutta tätähän se tiesi, juuri tätä. Ei siis mitään pahaa, vaan hyvää, kaikkein parasta. Grahn tervehtii majassaan kahta Suomen studenttia. Ja kuinka te olette voineet? Voi kuinka siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi tavattiin! Ja kuinka vanhemmat jaksavat? Kuinka se sentään on riemullista nähdä, että meidän Pietarin Suomalaisten keskuudesta on noussut kaksi kaunista tainta, Suomen akademian studentteja!
Grahn oli puhunut kaiken tämän milt'ei yhdellä hengenvedolla. Vuodet olivat häntä kuluttaneet ja lunta hänen tukkaansa ja partaansa sirottaneet, mutta entinen vilkkaus oli jäljellä. Sanotaan entusiastien väsähtyvän ennen pitkää. Ei ainakaan Grahn tuota sääntöä vahvistanut.
— Joko olette ollut kauankin täällä Lahdella opettajana?
— Kuudes vuosi on kulumassa siitä kuin Sirén vainaa toimitti tämän paikan minulle. Niin, täällähän minä elelen, matkani päässä. Tätä minä olin ikäni toivonut ja haaveillut, ja perillä on ukko nyt.
— Ja hyväkö on olla?
— Tiedättehän te, — huokasi Grahn, — ett'ei se opettajan toimi mitään ruusuilla tanssimista ole. Mitenkäs sitä latinaksi sanotaankaan… Sirén vainaahan se usein sitä toisteli… qveppiter juppiter pedagogiam, vai miten se lienee? Mutta saapihan tehdä työtä lasten kanssa, kansan lasten kanssa, ja se on pääasia. Mitäs näistä tämän maailman hyvyyksistä?
— Mutta missä perheenne? — kysyi Antero.
Grahn kävi hiukan hämille tällaisesta kysymyksestä.
— Niin, — vastasi hän. — Minulla on tässä niin kovin pieni tupa asuttavanani… Ja siksi toiseksi tämä koulumestarin palkka… hätinä yhdelle riittää… Poika ja tytär alkavat jo vähitellen, Jumalan kiitos, panna omaa jalkaa pöydän alle… Ja vaimoni… no hän erinomaisen energillinen ihminen… kenraalska Schubert tarvitsi välttämättömästi taloudenhoidossa varmaa ja luotettavaa apulaista… Kenraalska Schubert on nimittäin hyvä ystävä rouva Sirénin kanssa ja jäseniä siinä rouvasväen seurassa…
— Te olitte jotain kalkuttelemassa täällä meidän tullessamme, — keskeytti Antero.