Siinä oli jotain lapsellisen kaunista, tuossa kylän-opettajan innostelussa. Mitä tuosta, jos syötkin leipää ja silliä etkä ota taataksesi voin hyvyyttä? Onhan Elias Lönnrot kerran puristanut kättäsi!
Mutta kahvia piti herrain juoda.
Itse keitti Grahn tuliaisjuoman, puuhaten ja hääräten aivan suunnattomasti. Lastut olivat märänlaisia, valkea ei ottanut oikein viritäkseen; piti puhallella yllykkeeksi. Grahn puhalteli posket pullollaan aivan vimmatusti, mutta pian joutuivat Kuusi ja Antero avuksi. Kesken puhalluksiaan haasteli Grahn, kuinka tämä nyt on vallan nurinkurista, että vieraat kahvia keittävät, mutta vieraitten mielestä tämä oli tavattoman hauskaa. Ja valtava kävi silloin kohina ja puhina opettajan takassa.
Seinäkaapista otti Grahn esille kuppivarastonsa, parahiksi kolme paria, yksi kuppi tosin korvaa vailla, sillä kissa, pakana, oli eilen keikkuessaan viskannut kupin lattialle. Niin, pokkailee tuossa vielä, junkkari, häntä pystyssä, eikä ole niitä miehiäkään… Kermakannussa ei ollut korvaa eikä paljo nokkaakaan; kermaa piti kaataa siitä erityisellä näppärällä tempulla laidasta. Lusikoita oli kaksi, ja ne annettiin tietysti vieraille; isäntä itse hämmenteli korvatonta kuppiaan kahvelilla, hieman nolona, mutta mainiolla tuulella.
— Jaa, jaa, — puheli hän. — Tällaista se on se vanhan pojan elämä.
— Ei, mutta tämähän on aivan ylioppilas-elämää, — tokaisi Antero.
— Ihan ylioppilas-elämää, — vahvisti Kuusi.
— Parbleu! — huudahti Grahn, pannen liikkeelle viimeisetkin franskansa. — Parbleu! Tämä on oikeata studentti-elämää, stu-dent-ti-elämää, — uudisti hän, nauttien joka tavusta tuossa niin ihanalle soivassa sanassa.
— Kun tässä nyt kerran nautitaan tällaista akademillista vapautta, — sanoi Kuusi, — niin sallinette meidän heittää takit pois.
— Se on oikein, — intoili Grahn, — se on akademillisesti oikein.