Ja he nauttivat kolmisin tuota vapauttaan.
— On siinä akademillisessa vapaudessa sentään jos jonkinlaisia puolia, — jutteli Antero. — Minä muistan, tässä toissa vuonna yhtyi meitä neljä miestä yhdeksi asuinkunnaksi. Päivälliset söimme muualla, mutta aamiaiset ja illalliset oli meidän määrä hommata itse. Yksi meistä oli kotoisin Pieksämäeltä…
— Pieksämäkeläisiä sanottiin ennen vanhaan piimäpuntareiksi, — nauroi Grahn.
— Niin niitä nytkin sanotaan. Hänelle oli kotoa pantu mukaan hirmuisen suuri sianpöysti, ja sen nojaanhan me rakensimme koko kuppikunnan menestyksen.
— "Kuppikunnan", — toisti Grahn. — Voi pakana sentään!
— Torilta ostatettiin matamilla voita ja leipää, ja sianlihan mukana piti tietysti olla sinappia kanssa. Näin sitä eleltiin ilman huolta huomisesta pari viikkoa. Illoin, aamuin syötiin voitaleipää ja Pieksämäen lihavata pöystiä ja pantiin sinappia päälle. Palan painikkeeksi oli väliin piimää, sitä Helsingin pitkää piimää, tiedättehän…
— Kyllä, kyllä minä tunnen tuon herkun, jota ei huoli kuin ottaa päästä kiinni, niin se tulee perässä vaikka minne.
— Juuri sitä. Väliin taas tuotettiin olutta Jeremohvin, sen ryssän, lafkasta.
— "Jeremohvin, sen ryssän", — nauroi Grahn. — Voi pakana!
— Mutta vähitellen alkoi voipytystä tulla pohja näkyviin, pöystistä piti jo leikellä niitä makeimpia paloja, luun läheltä, eikä kummakaan, sillä hävityksen työssä auttoi meitä yksi ja toinen kuppikuntaan kuulumatonkin civis.