— Eihän aina ole kesä, herra Grahn, — sanoi Antero naurahtaen.
Grahn katsahti terävästi Anteroon.
— Joutavia! — sanoi hän sitten. — Teillä on aina kesä. Suomen ylioppilailla on aina kesä. He ovat kesän lapsia, joitten ei syksyä sillen tunteman pidä. Eläkööt Suomen ylioppilaat! Heidän maljansa!
— Kiitoksia paljo! — sanoi Ruusi, — mutta ennen kaikkea eläköön ahkera ja omaa voittoa pyytämätön työ isänmaan hyväksi, ja koska tämä Inkerikin on palanen suomalaista isänmaata, sillä kansahan isänmaan muodostaa eikä rajat, niin omistan tämän maljan herra Grahnille. Eläköön innokas opettaja!
Grahnin malja juotiin. Grahn vaaleni ja punastui vuoroin. Hän kavahti pystyyn.
— Tämä on liikaa, hyvät herrat, — puhui hän väräjävällä äänellä, ja lasi piti sitä iloa hänen kädessään. — Pitipäs vaan sattua minulle onnellinen päivä, kolmasti onnellinen: saada vieraakseeni Suomen studentteja, olla heidän vieraanaan ja sitten kuulla heidän rakkaudella puhuvan ukko Grahnista, tästä vanhasta koulumestarista, joka on kyllä koettanut parastaan, mutta ei se pelkkä koetuskaan sitä yksistään tee. Wallin kertoo, että ennenkuin arabialainen lähtee pitkälle erämaan matkalle, tunnustelee hän, onko hänen kamelinsa kyttyrässä rasvaa tarpeeksi. Kasvattakaa, nuoret miehet, kamelinne kyttyrää lihavaksi; siihen on teillä tilaisuutta, — mutta ukko Grahnin kamelilla ei ole kyttyrässään rasvaa ollutkaan kuin hiukan vaan… ja loppuun… loppuun näkyy sekin vähä jo hupenevan.
Ukko oli liikutettu.
— Ei mitään murheellisia muistelmia nyt, — sanoi Ruusi. — Olkaamme iloisia, toivossa iloisia!
— Niinkuin studentit, niinkuin Suomen studentit! — huudahti Grahn, ja apeus oli kuin pyyhkäisty pois.
— Mutta kuulkaas nyt — jatkoi Kuusi, joka alkoi jo huomattavasti vilkastua. — Mieleeni johtuu yksi ajatus, joka ei liene hullumpia. Mitäs sanoisitte, jos herra Grahn vielä jonakin kauniina päivänä suorittaisi — ylioppilastutkinnon?