— Jaa, jaa, — puheli Kuusi voitostaan riemuissansa. — Kahden vuoden perästä luemme sanomalehdissä: ylioppilastutkinnon suorittivat eilen: … se ja se ja se ja se ja koulumestari Alfred Grahn Inkerinmaalta. Terve!

Grahn ei enää pysynyt suunnillaan.

— Alfred Grahn Inkerinmaalta, — toisti hän toistamiseen ja nauroi ja itki yhteen menoon.

— Ja nyt juodaan veljenmaljat! — huusi Kuusi niin kovaa, että uninen passari, joka istui loitompana, pyyheliina olallaan, kavahti pystyyn ja juoksi sipsuttaen herrain luokse, tiedustaen, mitä pitää.

— Nitshevoo! Stupai! [Ei mitään. Mene!] — selitti Kuusi ja jatkoi. — Niin, nyt juodaan veljenmaljat. Suomen ylioppilaitten ei sovi teititellä toisiansa. Terve!

— Vaan sinutella oikein akademillisesti, — vahvisti Grahn. — Terve!

— Terve!

Veljenmaljat juotiin.

Jos vielä rahtunenkaan olisi Grahnissa ollut epäilystä, niin haihtui sekin vähä, kun Kuusi rupesi juurta jaksain kuvailemaan, kuinka siellä yliopistossa ylioppilaiksi pyrkijät, päätetyn tutkinnon jälkeen, kutsutaan tiedekuntain istuntosaliin, kuinka tutkijakunnan puheenjohtaja, professori Cleve, pitää heille tervetuliaispuheen (Antero muisti kyllä, että Cleven aineet oli äskeisestä ainetten kilpajuoksusta jääneet kokonaan pois), ja millä jyryllä vasta leivotut rientävät kultaseppäin luo ostamaan lyyryjä ja sitten lakkeja.

— Voi pakana sentään! — huudahti Grahn ilon huumauksessa. Ei hän enää ollut Lahdella, vaan Helsingissä ja kyseli kultasepältä, paljonko tuollainen lyyry maksaa.