Tuo "jeibohu" on oikeastaan vannomista Jumalan nimeen, mutta se on käynyt Venäläiselle niin köykäiseksi sanaksi, että hän käyttää sitä milloin hyvänsä, tarpeessa ja useimmiten tarpeetta, tosissaan ja leikillään. Suomalainen "Jumal'auta" on kamalan vakava sana ja, kevytmielisesti käytettynä, kuuluu pintaa karmivalta, mutta ryssä, varsinkin sivistymätön, paiskaa "jeibohunsa" joka paikkaan. Kauppias-musikan jeibohua ei usko kukaan, eikä hän todenteolla sellaista vaadikaan. Kaikista vähimmin hän uskoo sitä itse.
— Kymmenen kopekkaa, kuulithan! Ei minulla ole aikaa tässä taratella sinun kanssasi.
— Ykstoista, madam; viimeinen hinta. Sekin vain vanhan tuttavuuden vuoksi.
— Tonttu sun tuttavaa olkoon! — virkkoi matami suomeksi itsekseen. — Anna tänne kymmenikkö! — lisäsi hän venäjäksi, — mutta älä pane mädänneitä.
— Johan te nyt! — sanoi ryssä, oikein loukkautuneena moisesta epäluulosta, ja viskasi silmänräpäyksessä kymmenen kurkkua matamin koriin.
Anttoska katsahti saamiinsa kurkkuihin.
— Mitäs tämä on? — huudahti hän äkkiä.
— No mitä nyt? — kysäisi myöjä muka hämmästyen.
— Vai et sinä näe? — tiuskaisi toinen, ottaen koristaan pikkuruisen, puoleksi mädänneen kurkun ja nostaen sitä melkein myöjän nenän alle. — Mitäs tämä sitten on?
— Hospodi! (Hyvä isä.) Pitipäs tuosta tulla risti! — huokasi ryssä itsekseen, tavattuna kiinni vääryydestä. — Sattuuhan sitä vahingoissa, — virkkoi hän ääneen. — Tuoss' on! — lisäsi hän ja heittää sinkautti äkäisesti paremman kurkun matamin koriin.