Kaksi siististi puettua herrasmiestä astui komeaan ravintolaan Sadovajan varrella, lähellä Nevskiä. Alakerran tilavassa eteisessä, missä vaatenaulakot seisoivat, hyppäsi hopeapäärmeiseen takkiin puettu sveitsari heitä vastaan, kohottaen lakkiansa ja syvään kumartaen.
— Eipä ole näkynyt teitä pitkään aikaan meillä, Karl Matveitsh, — virkkoi hän, auttaen päällystakkia pois. — Ja te, Andrei Andreitsh — haasteli hän toiselle — olette tänä kesänä käynyt Suomessa, kuulin. Olette lihonneet, jeibohu.
Herrat nousivat komeita, matolla katettuja portaita ylös toiseen kerrokseen, belétageen. Sveitsari juoksi heidän edelleen ja kiljasi:
— Stepán!
Ravintolan salista ilmestyi samassa frakkipukuinen passari, tuota tunnettua lakeijatyyppiä: pitkänläntä, pulleahko, mutta kalpea mies, tuuheat poskiparrat, leuka sileä. Hän kumarsi syvään hänkin.
— Tehkää hyvin, Karl Matveitsh, Andrei Andreitsh, — puheli hän; — viheriä kabinetti on vapaa.
Herrat astuivat salin perässä olevaan kaksiakkunaiseen huoneesen, joka oli verhottu paksuilla vehreillä tapeteilla. Pehmeitten sohvain ja nojatuolien päällys, niinkuin oviverhotkin, olivat samanväristä, paksua samettia. Lattiaa peitti paksu matto, jossa ei astujan askel päässyt ensinkään kuuluville.
Herrat vajosivat pehmoisin tuoleihin. Passari odotteli kunnioittavassa asennossa käskyjä.
— Stepán! — sanoi toinen tulleista, — toimita meille kalkkunanpaistia lisien kanssa, niinkuin kyllä tiedät, ja anna alle sakuskaksi voileipiä ja kaviaaria, mutta voileipiä voin kanssa, ymmärräthän, eikä, teidän tavalla, ilman voita.
— Ymmärrän, Karl Matveitsh: na finski manjeer, — vastasi palvelija myhähtäen, jolloin hänen suupielensä ja korvapielensä tervehtivät toisiansa varsin tuttavallisesti.