— Joudu!
— Heti paikalla! — sanoi Stepán, pyörähtäen nokkelasti kantapäällään. Saman uljaan pyöräyksen vauhdissa meni hän sitten yhtä mittaa aina ovelle asti, mutta sattui siinä kyynäspäällään tyrkkäämään toista, nuorempaa passaria, joka paraillaan oli kantamassa taritinta. Kirpeästi kiljasivat siinä lasit ja teekannut.
— Vinovat! (Suokaa anteeksi!) — sanoi nuorempi lakeija.
— Durák! (Hölmö!) — vastasi Stepán.
Vasta tulleet vieraat olivat suomalaisia käsityöläismestareita. Toinen oli juveliseppä Soikkanen, toinen hopeaseppä Noponen, kumpikin noin 40 vuoden iässä.
[Pietarin oloja tuntemattomalle lukijalle lienee tarpeellista huomauttaa, että Pietarissa tehdään erotus juvelisepän eli, niinkuin Suomalaiset siellä sanovat, juveliirin, ja kultasepän välillä. Edellisen toimena on jalokivi-teoksien valmistaminen; jälkimmäinen tekee pelkkiä kultaesineitä. Juvelisepät kuuluivat ennen vanhaan taiteilijoihin, ja sanotaan heidän 20- ja 30-luvulla käyneen kolmikolkkaiset hatut päässä ja miekat vyöllä.]
Kuinka lienee suomalaisten käsityöläisten kohtalo nyt, sittenkuin Venäläiset kaikkialla ovat ruvenneet meille pahansuoviksi, en osaa sanoa, mutta vielä kymmenkunta vuotta sitten olivat suomalaiset käsityöläiset siellä erittäin suuressa arvossa. Suomalaisten teokset olivat yleensä tunnetut somuudestaan ja samalla kestävyydestään. Niissä ei ollut "fuskia". Suomalainen rehellisyys oli sananpartena ja on varmaankin saanut kauniin maineensa säilyttää tähän päivään asti.
Äänettömin askelin tuli Stepán sisään, heitti yhdellä ainoalla ovelalla kädenkeikauksella liinan pöydälle, pyörähti pois ja palasi silmänräpäyksen perästä taritin kädessä. Silmänräpäys vielä, ja pöydälle ilmestyi ilman vähintäkään kolinaa ja kilinää kaksi kuverttia ja tilattu sakuska.
— Kannapas kalkkunan kanssa tänne puolikas Marsalaa, mutta sitä, ymmärräthän.
— Tiedän, Karl Matveitsh.