— Mitäs sinä nyt? — kysäisi Noponen, passarin mentyä.
— Älä huoli yhtään! — vastasi Soikkanen. — Tänään oli mulla hyvänlainen päivä, sillä paitsi niitä kahtatuhatta, mitkä kumpikin saimme tänään Morosowilta, kävi aamulla meillä se vanha tuttava Tiflisistä, se… se… ja tonttuko hänen nimeänsä muistaa… Tship… Tshap…
— Ei, maltas! Se on Hap… tshop… — koetti Noponen.
— Eikä se niinkään ole! Kas tässä hänen korttinsa: Tship-hai-tshi-li-dse. No on sekin nimi!
— Vai kävi?
— Kävi ja käkesi huomenna sinun luoksesi.
— Ja viisituhatta tehtiin?
— Tehtiin seitsemänkin. Ja senvuoksi tässä vähän kannattaa… No niin, sinähän vasta kävit Suomessa, — jatkoi Soikkanen, riputtaen sipulia kaviaarin päälle. — Mitä Suomeen kuuluu?
— Vanha rauha, — vastasi Noponen, — ja rauha ennen kaikkea. Veikkonen sentään sitä suloista elämää siellä Suomessa! Kaikki niin tuttua, yksin kivet ja kannotkin, ja se vanha kotimökki lahden kainalossa ja toisella rannalla kirkko ja pappila ja…
— Mutta siellä ei ole viheriäisiä kabinetteja eikä kaviaaria eikä Marsalaa, — naurahti Soikkanen, silmää iskien.