Soikkanen otti pullon käteensä, kohotti sen valoa kohti ja katseli tuntijan silmillä sisällystä sekä etikettiä.
— Hm, — sanoi hyväksyvästi.
— Jeibohu nastajashshi! (Oikeata!) — vakuutti Stepán.
Kotvan aikaa vielä haastelivat sitten ystävykset toimistaan ja toiveistaan, joitten lopputuloksena oli oma "maatilkku" omassa synnyinmaassa. Soikkanen lämpeni ja innostui ennen kylmempi-veristä ystäväänsä, eikä aikaakaan, niin rakenteli hän pientä, hyvin pientä höyrypurtta, tuommoista kolibria, jolla sitten pääsee Saimaalle kalaretkelle ja syksyllä jänisjahtiin, evästä mukana ja hauskassa seurassa. Rantakalaa… tai nuotiolla paistettu jänis, noin savikuoressa ja sisusta täynnä voita, ja iloinen seura, vanhoja tuttavia, ja Jaakko ylioppilaslakki päässä ja…
"Mun muistuu mieleheni nyt…"
Samassa astui kaksi vierasta herraa viheriään kabinettiin, mutta tuskin he olivat tulleet kynnyksen yli, niin jo ennätti Stepán edelle ja virkkoi, kohteliaasti osoittaen toista huonetta:
— Tänne, hyvät herrat, jos suvaitsette; täällä on nimittäin…
— Vai niin — sanoi toinen tulleista kumppanilleen suomeksi, — täällä näkyy olevan suljettu seura.
Soikkanen kavahti pystyyn.
— Ei, hyvät herrat! Tämä ei ole mikään suljettu seura. Täss' on meitä vaan kaksi Suomalaista Pietarista, ja koska tekin kuulutte olevan Suomalaisia, vaikka minä jo päältä päin näin, että te olette Suomesta, niin olisi meille erinomaisen mieluista, jos tahtoisitte tehdä meille sen kunnian, että ilahduttaisitte meitä läsnäolollanne ja siis…