— Kiitoksia paljo! — vastasi toinen vieraista. — Sehän on meille erittäin hauskaa.
— Minä olen juveliiri Soikkanen, vaikka ne pyrkivät vääntelemään minun nimeäni Soikkeliniksi, ja tämä on hopeaseppä Noponen, josta myös vanhan hullun tavan mukaan välistä väännetään Nopain. Tämä on semmoinen jörö Joroisista, mutta paras mies maailmassa muutoin. Eikö niin, Noponen?
Tulleet esittivät itsensä. Toinen, pitkä ja solakka, erittäin huolellisesti puettu herra, oli medisinan kandidaati Pakkanen. Hän oli reipas liikkeiltään ja puhui rohkeasti ja kovalla äänellä. Toinen oli filosofian maisteri Räty, pieni, kuihtuneen näköinen nuori mies, silmälasit silmillä, hieman huolimaton puvussaan ja välistä hajamielinen, juuri sitä tyyppiä, jota Pietarin Suomalaiset, puoleksi kiittäen, puoleksi ivaten, sanovat "Suomen maistereiksi".
Viimeksi mainittu oli vast'ikään palannut Pietariin pitkältä tutkimusretkeltään Ostjakkien maasta. Hänen lapsuutensa ystävä Pakkanen oli tullut tänne häntä vastaan.
Pakkanen ja Räty olivat puoli tuntia sitten poikenneet tähän ravintolaan haukkaamaan. Istuessaan tuolla salissa, olivat he iloksensa kuulleet tästä kamarista suomea ja, helposti ymmärrettävistä syistä, tahtoneet nähdä maanmiehiänsä.
— Olemme pari päivää olleet täällä Pietarissa, — jatkoi Pakkanen, — ja katselleet kaupunkia ja sen merkillisyyksiä. Olisimme kernaasti käyneet talvipalatsissakin, mutta sinne kuuluu olevan vaikea päästä.
— Kuinka kauan viivytte vielä, hyvät herrat, Pietarissa? — kysyi Soikkanen.
— Pari kolme päivää.
— Sitten on asia selvillä.
— Kuinka niin?