— Tuhannet kiitokset! Tämähän oli todella onnen sattuma, että kohtasimme teidät, — sanoi Pakkanen.
Räty kiitti oikein kättä puristaen.
— Hauskinta se on meille, Noposelle ja minulle, — puhui Soikkanen, heltyneenä, — hauskinta meille nähdä kaukaisia ja, tonttu vieköön, sittenkin niin läheisiä vieraita. Se on nähkääs, hyvät herrat, sellaista laitaa, että kun me täällä tapaamme jonkun Suomesta tulleen, niin se on sama kuin panisi takkavalkean tuvassa loimoamaan. Eikös niin, Noponen?
— Justiin niin, — myönsi Noponen. — Se on kuin valkea takassa ja olkia lattialla.
Ja sitten alkoi vilkas keskustelu kaikille rakkaasta aineesta, Suomen maasta ja Suomen kansasta. Vilkasta se oli ja toivoa täynnä: Suomen tulevaisuuden taivaalla ei silloin vielä pilviä ollut…
Stepán ilmaantui äkkiä, kuni satujen "Mennä ei niin kunne", ja asetti pöydälle sampanjaa. Kukaan ei ollut huomannut Soikkasen, kesken keskustelua, pienellä viittauksella antaneen siitä käskyn passarille. Stepán varustihe avaamaan sampanjapulloa asianmukaisella paukauksella, mutta harmikseen täytyi hänen, Soikkasen viittausta noudattaen, luopua tuosta erinomaisen nokkeluuden näytteestä. Hiljaa aukeni pullo ja kihisten ja helmeillen valui etelän vaahtoava juoma laseihin.
— Sallikaa, hyvät herrat, — lausui Soikkanen asiaan kuuluvalla ponnella — tervehtiä tässä kotimaan oppineita miehiä, joita harvinainen onni on ohjannut meidän seuraamme, jossa meidän on ilo nähdä teitä, jotka…
— Mutta mitenkäs tämä!… — lausui kainoluontoinen Räty — tämähän on aivan liikaa, sillä eihän se millään muotoa… sillä eihän se… — Eikä maisteri parka lopulti tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.
Noponen tahtoi auttaa uutta ystäväänsä pulasta ja rupesi puhumaan tiflisiläisestä ostajasta, jonka kanssa Soikkanen oli tänään tehnyt seitsemäntuhatta, ja jonka nimi oli Tshiphaitshilidse. Tuo nimi käänsi Rädyn huomion heti puoleensa. Hän kirjoitti nimen muistiinsa, iloiten suuresti, että oli jälleen tavannut tuollaisen -dse päätteisen sanan. Samassa rupesi hän selittämään Noposelle, kuinka tuo kaukaasialaisten vuoriheimojen kielissä löytyvä pääte -dse hänen luullaksensa on samallainen kotiperän pääte kuin suomalaisissa kielissä -nen ja -la, skandinavilaisissa -son ja -sen ja slavilaisissa -ow ja -jew. Noponen kuunteli hartaalla kunnioituksella tuota selitystä, vaikka hän sielunsa takimmaisissa komeroissa salaa ajatteli: mitähän hyötyä tuommoisista tiedoista oikeastaan ihmiselle olla mahtaa! Osoittaakseen kumminkin olevansa harras sanankuulija, sanoi hän ääneen:
— Jaa, se on merkillistä, kuinka kummallisia nimiä löytyy maailmassa. Minä tunnen erään kijeviläisen kauppiaan, jonka nimi on Krzhesh.