Tähän odottamattomaan keikaukseen kielitieteellisessä tutkimuksessa ei Räty osannut sanoa muuta kuin:
— Jassoo, niin, niin; kyllähän niitä on nimiä jos jonkinlaisia.
Yleinen keskustelu siirtyi vähitellen pääkaupungin kirjavaan elämään ja Pietarin Suomalaisten oloihin, siitä vihdoin yksityisseikkoihin ja lopulti hupaisiin jutelmiin. Ulkoa kuului myötäänsä rattaiden ja vaunujen kolinaa ja raitiovaunun kellon kilkauksia. Näihin rämeisin ja kirkeihin ääniin sekaantui italialaisen positivin (sermankan) huilutus. Jonkun avonaisen puodin edustalla veivasi se uskollisesti Lucian finaalia. Soikkanen naputteli melodiaa sormillaan pöytään. Äkkiä keskeytyi soitto. Soikkanen napsautti vielä muutaman tahdin tuota tuttua säveltä, mutta pysähtyi hänkin.
— Kas! — sanoi Noponen; — mikäs sen ruikutuksen niin rutosti leikkasi poikki?
— No sama se, — puhui Soikkanen, — on meillä täällä parempaakin musikkia. Stepán! Stepán!
Passari ilmestyi.
— Stepán! Pane sinä soimaan talon sermankka! — käski Soikkanen.
Soikkanen tarkoitti orkestrionia, itsestään soivaa konetta, joista paraimmat todella muistuttavat orkestria, ja joita on melkein jok'ainoassa venäläisessä ravintolassa. (Venäläiset sanovat niitä uruiksi.)
— Suokaa anteeksi, Karl Matveitsh, — yritti Stepán.
— Pane soimaan, kuulithan! Persitski marsh!