Olimme kävellessämme siksi edenneet puiston tiheämmistä osista, että joku noita valkoisia kellareita jo alkoi kuultaa taivaanrantaa vastaan.
— Miks'ei heillä voisi olla tarkoituksena räjäyttää kruutikellarit ilmaan? — arveli suomalaisen kirkkokoulun opettaja Glantz.
— Niin, miks'ei? — virkkoi vilkkaasti rouva Paajanen, kuiskaten melkein hänkin. — Miks'ei he voisi räjäyttää kruutikellareita yhtä hyvin kuin poltella ihmisten kartanoita keskellä Pietaria?
— Eikä tarvitsisikaan, — sanoi kolmas vähän äänekkäämmin, varomaton, — eikä tarvita…
— St! Puhukaa hiljaa! —
— … eikä tarvitsisikaan muuta kuin yksi ainoa kellari lentäisi ilmaan, — muut kyllä seuraisivat perässä.
— Ei tuo nyt sentään niin per'perää kävisi, — epäili konttoristi Naukkarinen. — Onhan kellarien väliä sentään joku puoli virstaa.
— Hyväinen aika! Ettekö muista, mitenkä kävi vuonna 60? Tehtaalla räjähti vain yksi ainoa kuivatus-uuni, mutta kumminkin meni aina Nevan toisella puolella akkunat säpäleiksi jok'ikisessä talossa rannalla.
— Muistan minäkin sen — vahvisti joku. — Me satuimme juuri silloin olemaan Hiekoilla, 8:nnella kadulla, Pitkän Heikin syntymäpäivillä, sen hopeasepän. Pamaukset kuuluivat sinne astikka. Kas niin, sanoi suutarimestari Kristerson, heti kuin ensi kerran jyrähti. — Kas niin! Nyt on Parahavoilla jotain tapahtunut. Ja parin tunnin perästä tuli Vänttinen, joka silloin asui Smolnassa, ja kertoi, että siellä päin oli kuin mikä Jerusalemin hävitys: kaikki ruudut rannanpuoleisissa taloissa rikki; huutoa ja melua ja riitaa ja tinkimistä lasimiesten kanssa. Niitä oli sinne saapunut Wasili-Ostrowasta asti, ja nekös lurjukset koettivat kiskoa ja nylkeä, minkä suinkin jaksoivat!
— No niin, — sanoi epäileväinen Naukkarinen, — olkoon menneeksi, että jos yksi kellari räjähtää, niin saattaa läheinenkin kellari särkyä, mutta ei silti ole sanottu, että tämä toinenkin lentää ilmaan.