— Miksikäs ei? Katsokaas, jos esimerkiksi tuo kellari tuossa Zhernowkan takana sattuisi räjähtämään, silloin menisi yhteen turmioon Zhernowkat ja Malinowkat, ja samaa tietä menisi ainakin lähimmät kellarit.
— Ne menisi ja ne menisi tuhoon ja turmioon ja joka paikkaan — matki Naukkarinen — mutta eiväthän ne silti ilmaan rä-jäh-täi-si. Ymmärrättekö te erotusta särkymisen ja räjähtämisen välillä?
— Ymmärrän liiankin hyvin. Mutta te ette lainkaan näy käsittävän sitä yksinkertaista asiaa, että jos kerran kruutikellari räjähtää, silloin kruutijyväset kuu-me-ne-vat silmänräpäyksessä ja silloin…
Keskustelusta oli koitumaisillaan laveakin väittely, koskapa esille alkoi jo tulla tieteellisiäkin kysymyksiä. Seurakin oli — kuinkas muutoin! — juuri jakaantumaisillaan kahteen puolueesen, kun Ivan Petrovitsh, muuan nuori venäläinen arkitehti, huudahti:
— Katsokaa, katsokaa! Tuolla lentää raketti!
Ja aivan oikein: kaunis, sinertävä tulikuula lensi taivaalla. Kokoansa se oli ilotulituksissa tavallisen raketin suuruinen. Verraten verkalleen se liikkui, lyhkäinen, säihkyvä pyrstö perässään, ihanasti kirkastaen tietään pimeällä taivaalla.
Olin nähnyt raketteja kaikenlaisia, suurissa kansanjuhlissa, komeita, räiskyviä, tuhansien ihmisten paukuttaessa käsiään. Tällaisen raketin, kaukana suuren maailman humusta, illan taivaalla, — sellaisen näin ensi kertaa.
Lapsuuden muistoista on moni himmennyt, useampi kokonaan sammunut, mutta ei milloinkaan mene mielestäni tuo odottamaton, ihana valo-ilmiö lämpöisenä elokuun iltana.
Tätä mieluista tunnelmaa ei kumminkaan kestänyt kuin yhden ainoan silmänräpäyksen; sen sijalle astui toinen, ahdistava ja tuskallinen.
— Huomaatteko, — puheli äskeinen raketin keksijä — huomaatteko, mistä raketti on lähtenyt?