Attentaati ei ollut onnistunut; se oli ilmeistä, ja jokainen alkoi hengittää helpommin.
Mutta… tämä yö oli oleva säikäysten yö.
Noin kolme, mitäpä neljä sekuntia sen jälkeen kuin raketti oli kadonnut näkyvistä, kuului hiljainen, kumea jyräys, ja samassa vavahti maa hieman jalkaimme alla.
Eikä ollut tuo pelkkää mielenkuvitusta, sen vakuutan. Me tunsimme sen jokainen. Tämäkin silmänräpäys on yksi noita kulumattomia lapsuuden muistoja. Muistan vielä niin selvään, missä tuo tapahtui: muistan tien, muistan pienen, puisen sillan, jonka korvalla seisoimme juuri kuin täräys tuntui.
Sanaakaan sanomatta läksimme kiirein askelin kulkemaan kylää kohti, edellämme raketin keksijä, Ivan Petrovitsh.
— Joutukaa, joutukaa! — puheli hän salaperäisellä äänellä, niinkuin polisipäällikkö, joka on päässyt suuren salaliiton jäljille ja aikoo yllättää pahantekijät. — Joutukaa! Minä aion ryhtyä toimiin.
Ivan Petrovitsh'ista oli, en tiedä miten, äkkiä tullut meidän kaikkien isällinen ystävä, tuki ja turva. Hän oli muutamassa tuokiossa saanut meidän kaikkien rajattoman luottamuksen.
— Minä aion ryhtyä toimiin.
Noissa sanoissa oli terästä ja palanen lujaa linnaa.
— Joutukaa! — kiirehti hän. — Tultuamme kylään, menen heti ilmoittamaan asian isälleni. Sitten herätän kylän talonpojat, valitsen heistä rohkeimmat ja rotevimmat, ja niin lähden heidän kanssaan pitkin tuon kaivannon kumpaakin vartta, tuon, joka vie kruutikellarille. Siellä täytyy olla noita sen ja sen vietäviä pahantekijöitä.