Ivan Petrovitsh'in ääni tärisi, ja luulenpa, että me kaikki teimme samaa.
Situationi oli hiukan muuttunut. Ensimmäinen säikäys oli nyt ohitse. Ei enää peljätty kruutikellarin remahtamista; ajateltiin vaan pahantekijäin kiinnisaamista.
Tällaista nyt kuvastui mieleeni:
Suuri joukko talonpoikia on kokoontunut arkitehdin maahovin edustalle, aseina viikatteita, heinähankoja, seipäitä ja sen semmoisia. (Pyssymiehiä ei ollut talonpojissa eikä maahovilaisissakaan.) Ivan Petrovitsh'in johdolla sitten lähtee tämä joukko liikkeelle hiljaa, hyvin hiljaa. Tuonne he sukeltavat sankkaan heinikkoon ja katoavat pian näkyvistä. Jonkun hetken perästä alkaa kellarilta päin kuulua melua, huutoja, voivotuksia… Kellarin luona seisova vahtimies laukaisee kiväärinsä. Se on hätäsignaali. Toisilta kellareilta vastataan, ja ennen pitkää on tehtaalta saapunut kruunun patrulli Zhernowkaan. Samaan aikaan on Ivan Petrovitsh saapunut talonpoikineen, mukanaan puolenkymmentä vangittua puolalaista insurgenttiä. Ivan Petrovitsh'illa on tietysti otsassa haava, väliaikaisesti nenäliinalla sidottu. Patrullin päällikkö ja Ivan Petrovitsh keskustelevat tuolla syrjässä kahden kesken, mutta äkkiä komennetaan sekä sotamiehet että talonpojat pikamarssissa ruhtinaan puistoon. Siellä piiritetään ksendsin talo, ja jok'ainoa kapinallinen saatetaan asianomaiseen paikkaan.
Koko tämän suunnitelman tekemiseen oli tietysti mennyt vähemmän aikaa kuin sen kertomiseen.
Me, pojat, olimme tähän saakka olleet kaikilla retkillä mukana, mutta nyt ei meistä huolittu.
— Nuoret herrat! — puheli Ivan Petrovitsh meille kohteliaasti. — Rohkeutta teiltä ei puutu, sen tiedän, mutta nyt kysytään kestävyyttä ja ruumiillisia voimia. Hiis ties, kuinka suuri lauma noita roistoja siellä onkaan, ja mitä lieneekään heillä aseina! Minä en uskalla ottaa päälleni edesvastausta kaikesta siitä, mitä teille mahdollisesti saattaisi tapahtua. Mieleni on paha, mutta en uskalla.
Muussa tapauksessa olisimme kenties olleet vähemmin hyvillämme moisesta holhojaksi määräytymisestä, mutta nyt vastaanotimme tuomiomme sankarin suusta, sankarin, joka seisoi yli meidän arvostelumme. Ja ellen minä nyt kokonaan väärin muista, ei tuo tuomio meille näin yön selkään kovin vastenmielinen ollutkaan.
Saavuttiin kylään.
— Hyvästi vähäksi aikaa! — virkkoi Ivan Petrovitsh, nosti kohteliaasti hattuansa ja kiiruhti asuntoonsa. Näimme hänen pitkän, solakan vartalonsa astuvan tien poikki. Pikku portti narahti kahdesti.