— Mitä se minuun kuuluu? — vastasi Naukkarinen, tuskastuneena Tiaisen sangen järkevästä ajatuksesta.
— Älkää sitten turhia väitelkö!
— Minä en väittele enkä riitele, mutta sen minä vaan sanon, että Ivan Petrovitsh hosuu tuulta, ymmärrättekö? Luuletteko te todellakin, että insurgenit, jos he kerran yrittivät ampua raketin tuohon kellariin, että he nyt istua kykkivät tuolla kaivannon varsilla ja odottelevat, milloin joku herra Ivan Petrovitsh unisten talonpoikain kanssa suvaitsee tulla koppaamaan heitä niskasta kiinni ja viemään suoraa päätä Siperiaan, Jakutskiin, nähkääs, Sahalinin saarelle? Ettekö te nyt käsitä, että se on sulaa mielettömyyttä?
— Pian se saadaan nähdä, — virkkoi Glantz jotenkin neuvottomana.
— Jaa, jaa, — puheli Tiainen. — Minä sanon vaan, että tottahan se raketti jostain tuli, vai mitä, herra Naukkarinen?
— Teidän kysymyksenne, herra tohtori, — vastasi puhuteltu pisteliäästi — on täynnä mitä huomattavinta syvämielisyyttä, ja sallikaa minun vastata teille: jaa, jaa, epäilemättä se jostain tuli.
Tällaista keskustelua kesti vielä kotvan aikaa.
Lehmusten latvat elähtivät. Nevalta alkoi puhaltaa kostea merituuli, jokaiselle Pietarilaiselle niin ylen hyvin tunnettu. On kuin kylmä, hikinen käsi pyyhkäisisi poskea… Se tunkee paksunkin vaatteen läpi. Se on salapurija, tuo tuuli. Siinä on suota, siinä on horkkaa…
Tämä kostea merituuli ja Naukkarisen äsköinen epäilys vaikuttivat suurimpaan osaan seuraa jotenkin lamauttavasti.
Meille, "nuorille herroille", huomautettiin merituulen vahingollisuudesta ylipäänsä ja vilustumisen mahdollisuudesta erittäin.