Me vakuutimme, niinkuin siinä iässä vakuutellaan, ett'ei meitä ensinkään viluta eikä väsytä, mutta kuinka olikaan — me siirryimme sittenkin vähitellen ullakkokamariimme.
Luonto rupesi vaatimaan omaansa. Hiljaa haastellen kävimme vuoteisimme. Tuo ilkeä tuuli oli jo ennättänyt käväistä ullakollakin. Hurstit tuntuivat kosteilta. Huh! Kolkkoa… Peite vedettiin leukaan saakka. Sieltä, peiton suojasta, kuiskailtiin vielä kotvanen, mutta pian — onnellinen, armas aika! — pian olimme unohtaneet raketit ja ryövärit ja insurgentit ja räjäykset.
Me nukuimme.
Aamulla heräsimme tavallista myöhemmin. Ensimmäisiä tehtäviämme oli tietysti rientää alas tiedustelemaan, kuinka Ivan Petrovitsh'in yritys oli onnistunut.
Ovi ruokasaliin oli avoinna. Sieltä kuului iloista puhetta. Kuulin sieltä tutun, rakkaan äänen. Perheen isäntä oli siellä; hän oli yöllä saapunut kaupungista kotia.
Tämän perheen-isännän nimeä mainitsen ja olen aina mainitseva mitä syvimmällä kunnioituksella. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on hänellä oleva pysyvä sija. Siihen aikaan vielä, jolloin suomalainen kirjakieli oli kapaloissaan, jolloin paino-olot olivat ahtaat, — siihen aikaan rohkeni hän julaista suomenkielisiä novelleja itse Venäjän pääkaupungissa. Minua kohtaan hän oli aina hellä opettaja ja isällinen ystävä. Toistakymmentä vuotta on kulunut siitä, kuin yhdessä hänen lastensa kanssa kannoimme vainajan hänen viimeiseen majaansa Jaakkiman kalmistossa.
Tämä mies oli Thomas Friman, joka noin 40 vuotta oli Pietarin suomalaisen seurakunnan palveluksessa kirkkokoulun opettajana, sittemmin sen tirehtöörinä, kirkonkokousten esimiehenä y.m.
— Hyvää huomenta! — huusi hän herttaisella tavallaan, nähtyään meidät. — Onko eilinen raketti antanut teille yhtään yörauhaa? Viime yönä, kaupungista tullessani, kuulin kaikki ne hirmut, mitä tapahtunut oli.
Tuo miehekäs, iloinen ääni teki kerrassaan elähdyttävän vaikutuksen. Viime yön tapaukset ne tuntuivat nyt pahalta unelta vain; kaikki aaveen-omaisuus niistä oli kadonnut… yöllisestä säikäyksestä ei enää jälkeäkään. Ei suinkaan ukko Friman olisi ollut noin iloinen ja leikkisä, jos jotain peljättävää olisi ollut ja vieläkin olisi.
Näin luotimme.