Isällinen ystävä lapselle, nuorukaiselle, — mikä verraton aarre!
Kahvipöydässä saimme kuulla, että Ivan Petrovitsh'in hanke oli rauennut tyhjiin hänen isänsä kiellon tähden.
Ivan Petrovitsh'in isä oli yksi noita Nikolain aikuisia, virkaeron ottaneita venäläisiä kenraaleja, jotka siihen aikaan vielä olivat sangen tavallisia ilmiöitä Pietarissa. Ne olivat varsin arvoisan näköisiä herroja, yllään uniformu, jaloissa punaraitaiset "sanomattomat" ja kaulassa musta huivi niin tiukalla, että oli vaikea käsittää, mitenkä he ensinkään saattoivat hengittää. He kampasivat hivuksensa korvallisilta ohimoille ja ajoivat leukansa sileäksi, niin että tuuheat, hirveän tuuheat viikset kiivaalla keikauksella yhtyivät poskipartoihin, luoden kasvoihin ankaran, komentavan asun. Sanalla sanoen, ne olivat tuommoisia Eupatoria- tai Balaklava-tyyppejä.
Kuultuaan poikansa raportin raketista ja maan täräyksestä ja kaivannon varsilla mahdollisesti piilevistä insurgenteistä, oli ukko kavahtanut istuvilleen ja kysäissyt jyrisevällä äänellä, niinkuin ainoastaan sen-aikuiset kenraalit osasivat kysyä:
— Shtoo-o? [Mitää-ä?]
Ja se on suomeksi niin paljon kuin: Kuinkas te uskallatte puhua? Tiedättekös te, kuka minä jo olen, ja tiedättekös te, mitä te ette vielä ole?
Säikähtämättä tätä jyräystä, oli Ivan Petrovitsh uudestaan kertonut kaikki, mitä sinä iltana oli nähty ja kuultu.
Vanha kenraali oli purskahtanut nauruun ja virkkanut:
— Mene maata, Vanja! Sinä olet juonut liian monta lasia.
Ivan Petrovitsh oli vakuuttanut, ett'ei hän ollut juonut kuin jonkun lasin sampanjaa ja nekin aamupuolella Palkinassa [kuuluisa ravintola Pietarissa], aamiaisilla Leonid Vsevolodovitsh'in, serkkunsa, sen kyrassiiri-kornetin, kanssa, joka piti läksiäisiä ennen lähtöänsä Tashkentiin. Siihen oli isä puoliunisena virkkanut: