— "Itkeä… En minäkään itke, mutta harmittaa vaan… Semmoinen hauki."
Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi tavattoman pitkä hauki.
Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on:
Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä nykäys. Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi viime kerran, eiköhän vaan…
Jo nykäisi!
Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan, sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin, Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen, niinkuin ei olisi niitä miehiäkään.
Jo näkyy; jo näkyy!
Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen laitaan ja sitten kopsis silmistä kiinni — yks! ja roiskis veneesen — kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja mellastaa, ja suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme kaarivälystä, vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. — —
* * * * *
Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat nekin antaneet hyvän saaliin.