He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies; Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät osanneet suuttua toisiinsa.
Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni, kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin vähäinenkin oli päässyt irti.
— "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom, paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani vastaan, niin, niin, että… Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan veneen laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän hauki, meni."
— "No ei se leiviskää olisi painanut sentään."
— "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin että töin tuskin … mutta pidähän hyvä ihminen perää…!"
— "Jahka saan valkeata piippuun."
— "… niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa pois."
— "Kun pompahti, niin pompahti."
— "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi mistään paha."
— "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?"