Tapulin ovet avattiin vihdoin, ja kymmenkunta kerjäläispoikia nousi tömisten ylös. Nythän oli harvinainen nautinto saatavissa: päästä tapuliin ja saada vielä soittaa kellojakin. Suntio se sunnuntai-aamuina aina tapasi häristellä poikasia ja ajaa tapulista pois, mutta nyt tiesivät lurjukset suntion olevan rysillään ja yleisen hädän vaativan heitä toimeen. Siksipä rupesikin kellot soimaan, eikä ollut soitossa mitään pysähdystä: yhtä mittaa pampatti kello tulipalon loppuun asti.
Ruiskut tulivat ämpäreineen rämisten ja kolisten hyökâvahdista päin. Vapaehtoista sammutuskuntaa kaupungissa ei ollut. Maisteri Mandelin oli kyllä luvannut ruveta semmoista puuhaamaan ja jo kirjoittanut Kajaaniin, pyytäen sikäläisen palokunnan sääntöjä malliksi, mutta ei ollut vielä saanut niitä.
Niin, ruiskut tulivat. Ne asettuivat talon edustalle, mutta olivat ihan neuvottomia, niin ruiskut kuin ämpärit ja miehet, sillä palomestari oli poissa.
— "Missä pranmestari?" huusi yksi.
— "Jaa, missä pranmestari?" toisti toinen.
— "Jaa-a, missä prrranmestari?" huusi myös teurastaja Sillfors, mies suuri kuin jättiläinen, armottoman kiivas ja väkevä, ja tarttui ensimmäistä kohdalle sattunutta maan ukkoa kaulukseen, vaikk'ei tämä ukko parka kuulunut koko sammutusjoukkoon eikä edes ollut palomestarin sukujakaan.
— "Katsokaa", raivosi Sillfors, "ilmivalkeassa on jo koko katto, ja sitä miestä, jonka pitäisi olla täällä ensimmäisenä, sitä miestä ei kuulu eikä näy! Semmoista pranmestaria!"
— "Semmoista pranmestaria!"
Yleinen nurina nousi pranmestaria vastaan, — sangen tarpeettomasti, sillä tuollahan hän jo tuli juosten alas kirkkomäkeä, juosten minkä suinkin jaksoi.
— "Jo tulee", virkkoi yksi,