— "Jo tulee, jo tulee", vahvisti toinen.
— "Pranmestari, joudu!"
— "Pranmestari hoi!"
— "Pranmestari, ho hoi, tänne!"
Ja niin kirkuivat he pahanilkiset, vaikka näkivät selvästi, kuinka toinen koetti panna parastansa, joutuaksensa virkansa ja ammattinsa hoitamiseen.
Palomestari tuli ja seisahti suuren ruiskun ääreen. Hän oli muutoinkin laiha ja kalpea, mutta nyt oli hän aivan vaaleana. Silmät pystyssä ja alahuuli lerpallaan hän seisoi tuossa, ensikertaa alkamassa sammutustyötä täydellä todenteolla. Ruiskusyynit keväällä olivat sentään jotakin toista kuin tämä todellinen tulipalo. Tämän lisäksi vielä säikähdys siitä, että hän oli niin myöhään saapunut paikalleen. Hän näki ympärillään nurisevan väkijoukon, joka oli huutanut pranmestaria, ja jossa vieläkin kuului| napisevia ääniä pranmestaria vastaan, ja hän tunsi, että hänen sekä pranmestarin välillä oli jotakin läheistä yhteyttä. Mutta sitten, nähdessään edessään raivoavan elementin, joka sihisi ja räiski ja piti sitä elämää, tunsi hän, että tuolla elementillä ja hänellä oli myös jotakin lähempää yhteyttä. Mutta miten nyt olla kuin eleä, sitä ei pranmestari osannut käsittää. Hän oli kuin tenhottu, kunnes Sillfors viimein lausui ratkaisevan sanan, joka poisti hänen lumouksensa.
— "Ruuvatkaa toki letkut kiinni!"
Nyt oli asia selvä.
— "Jaa, jaa", huusi pranmestari. "Letkut kiinni ja pumput veteen".
Tämä vähän nurinpäinen käsky ymmärrettiin toki aivan hyvin, eikä aikaakaan, niin alkoi sammutustyö täysin toimin.