* * * * *
Tällä välin oli koko kaupunki tullut liikkeelle, toisin sanoen koko kaupunki aaltoeli pormestarin tulipaloa sammuttamaan, neuvoja antamaan tahi ainakin katsomaan. Joka suinkin vaan pääsi liikkeelle, se jätti työnsä ja toimensa ja täytti savua kohti. Kadut kihisivät ihmisistä; kaikki he kiiruhtivat, kaikki he riensivät ja tyrkkivät toisiaan. Vesimiehet ajoivat täyttä laukkaa, huutaen ja varoittaen jalkamiehiä astumaan pois tieltä. Ja siinä oli renkiä ja piikaa ja poikaa, jotka ken seljässään, ken sylissään, ken olallaan kuljettivat sammutustarpeita. Siinä meni käsiruiskuja, assuranceja ja reassuranceja, extinktoreita ja tavallisia meidän Pärnäsen tekemiä, ja siinä oli ämpäreitä rivallisia ja rivattomia, rautaisia ja puisia, siinä kiuluja ja korvoja, korvallisia ja korvattomia, siinä tyhjiä voi-astioita ja viilipyttyjä. Kaikilla oli kiire tulipaloon. Viimeisenä kulki lihava leipuri Helin. Hänen renkinsä ja piikansa ja opinpoikansa olivat kaikki karanneet tulipalolle; hänen täytyi itsensä lähteä kantamaan palopaikalle ruiskuansa, Pärnäsen tekemää. He olivat kumpikin tavattoman lihavia, niin ruisku kuin Helinikin. Kummakos sitten, että Helin ukko läähätti ja hikoili taakkansa alla. Välistä täytyi hänen laskea kantamuksensa maahan, yskiä väliin ja pyhkiä hikeä otsaltaan. Sitten jatkettiin taas matkaa. Olisi toinen jo heittänyt mäkeen koko ruiskun, joka niin paljon vaivaa tuotti, mutta Helin oli kunnon porvari ja tiesi velvollisuutensa. Kärsivällisesti kantoi hän ruiskuansa päähän asti. Kovin oli kumminkin ukko väsynyt, ja siksi hän istahti lepäämään ensimmäisen esineen päälle, minkä sattui näkemään. Tällä välin oli pormestarin pihalta pelastettu talon edessä olevalle torille irtainta tavaraa. Vanha saavi sattui olemaan äärimmäisenä, ja sen laidalle laskihe ukko Helin lepäämään, mutta sen levon ei pitänyt pitkällinen oleman. Kenties olisi saavi sentään kestänyt Helin'in oman painon, mutta hänessä vaikutti epäilemättä yhä vielä tenhottomuuden lain jälkeen Pärnäsen ruiskunkin paino, ja sitä taakkaa ei saavi kannattanut, vaan avasi vanteensa ja laski Helin'in tavallista joutuisammin maahan.
* * * * *
Pormestarilla tosin oli kaikki vakuutettu, mutta kun tuli kumminkin oli saanut suuren vallan ulkohuoneissa ja näytti uhkaavan päärakennusta, hyppäsi hän kaivon salvokselle, osoitti Sitnikow'in paperikääryllä taloansa, kuten Pietari Suuri muistopatsaassansa osoittaa Nevan yli, ja huusi:
— "Korjatkaa, hyvät ihmiset, irtain tavara ulos!"
Puoli sataa joutilasta kirkkomiestä hyökkäsi sisään, ja nyt alkoi tavarain pelastus. Se kävi, niinkuin useinkin pienissä kaupungeissa, missä ei ole säännöllisesti harjaantunutta pelastuskomppaniaa. Päätarkoituksena on vaan saada tavarat pelastetuiksi tulen vaarasta, mutta tulevatko ne eheinä vai palasina ulos, — siitä vähät. Osa kannettiin ovesta, toinen heitettiin akkunasta. Pelastustyö näytti oikeen huvittavan uljaita pelastajia. Pienet pöydät, tuolit, kirjahyllyt, kirjat, astiat lentelivät akkunasta kadulle milloin vastaan-ottajain käsiin, milloin jalkoihin, milloin maahan, että mäki tärähteli.
— "Matti, otas vastaan nää! Mutta älä säre!"
— "No, no!"
Ja niin sai Matti tusinan juomalaseja käsiinsä, sisätysten pinottuina.
— "Heikki, otas tää!" huusi toinen pelastaja ja lennätti pormestarin toisen tohvelin akkunasta. Mutta tohvelin paraillaan lentäessä, sattui Matti lasipinoinensa väliin ja — kilkis, sanoi toinen puoli laseja kadun kivillä.