Seuraavina päivinä koetti maisteri kuulustella, eikö keltä olisi koiran pentu kadonnut, panipa siitä kuulutuksen Uuteen Suomettareenkin, mutta kun omistajaa ei kuulunut, niin piti hän koiran luonansa. Hän antoi sille nimen "Sirri", ja sen koommin he olivat hyviä ystäviä.
Sirri kasvoi muutaman kuukauden, mutta taukosi sitten kasvamasta, ja noin pieneksi tallukaksi se jäikin; häntäkään ei ollut poloisella kuin kaksi tuumaa pitkä.
Sirri oli kaikin puolin hyvä elukka: uskollinen ja nöyrä, niinkuin koirain on tapana. Oli silla myös hyvin lystikäs luonto. Mitä se vaan lattialta löysi, niin — sano hyvästi! Se vanutti ja vanutti sitä niin kauan kuin sai rikki. Vallankin jos sattui ovi olemaan auki, niin tuulena juoksi Sirri saalis hampaissaan pihalle, ja sielläkös sen oli lysti mylläköidä! Maisterin kalossitkin se kerran repi pahanpäiväisiksi, tietysti ei ilkeydestä, vaan ainoastaan sen tähden, että sillä oli niin lystikäs luonto. Maisteri ei tuosta juuri tahtonut suuttua, sillä kalossit olivat rikkinäiset, niinkuin monella maisterilla hyvin usein on. Mutta uudet ostettuaan, piti hän niitä aina vanhalla tuolilla oven suussa, sillä sinne ei Sirri kajonnut: mikä vähänkin oli ylempänä lattian pintaa, sen antoi Sirri olla rauhassa. Hänen lystikkään luontonsa mellakoimis-tantereena oli vain tasainen lattian pinta. Sattuipa kerran talvella maisterin karvalakki putoamaan lattialle, ja siitäkös Sirrille iso ilo! Maisteri huomasi asian liian myöhään: lakissa oli jo iso reikä. Ja sinä päivänä ei hän ulos päässytkään, sillä lakki oli räätälillä korjattavana: hänellä ei ollut kuin yksi ainoa lakki, tuolla maisteri paralla. Sirri sai kumminkin sinä päivänä olla ilman illallista siitä selvästä syystä, että maisterin ainoat rahat menivät räätälille korjauspalkaksi, ja se summa oli 50 penniä. Tyhjällä vatsalla kävivät he maata, leppyneinä ystävinä taas.
Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen: joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:
— "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs maisterille joku joululahja".
Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät, punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi, vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.
Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta nimen "Kynämamseli". Ottipa hän Sirrinkin syliinsä ja, näyttäen sille kynämamselia, sanoi:
— "Katsos, eikö se nyt ole kaunis!"
Sirri lirputti kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkoi:
— "Niu, niuh!" Ja Sirrin kielellä se oli niin paljon kuin: "hyvin on kaunis!"