— "Voi kuitenkin, miten äidin nyt tulee paha mieli!" nyyhki Bertha. Hän oli hyvä lapsi kumminkin, tuo tyttönen. Ensimmäinen ajatus hänessä oli se, että hän tottelemattomuudellaan oli pahoittanut armaan äidin mieltä; sitä hän pelkäsi enemmin kuin rangaistusta.
Mutta Anni sanoi:
— "Älä itke, Bertha kulta; minä yksin olen syypää tähän kaikkeen". Ja hän meni ja sanoi Berthan äidille koko asian ja liitti: "Älkää toruko Berthaa, hän on aivan viaton, minä olen syypää, minä, joka kiusasin häntä avaamaan koteloa. Ettehän toru Berthaa, ettehän!" Ja hän pyysi niin kauniisti. Hänelläkin oli hyvä sydän.
Äiti, nähtyään Berthan niin katkerasti itkevän, ei häntä torunut, vaan muistutti ainoastaan, että tottelemattoman aina käy pahoin.
Ja nyt mentiin sormusta etsimään; siinä olivat Bertha äitinsä kanssa,
Anni ja talon piiat.
— "Minnehän päin se sormus meni?" kysyivät piiat.
— "Kyllä kai se tuonne vieri", sanoivat tytöt, osoittaen vasemmalle, ja sieltä nyt kaikki hakemaan.
Mutta voi, kuinka usein ihmiset katsovat vasemmalle, kun pitäisi katsoa oikealle!
Viime viikkoina oli ilma ollut hyvin leuto, oli satanut vettäkin, niin ett'ei lunta ollut maassa ensinkään. Olisihan sormuksen pitänyt löytyä paljaalta maalta, mutta eipäs löytynyt.
Sattui tuohon etsimishommaan tulemaan maisterikin Sirrinsä kanssa.
Maisteri rupesi hakemaan hänkin, eikä Sirrikään tahtonut ilman olla.
Sekin pujahteli sinne tänne kotvan aikaa, mutta pian se pyörähti ja
virkkoi: