— "Hau!" Ja se merkitsi niin paljon kuin: "kun löytyy niin löytyy, kun ei, niin ei". — Sirri oli filosofi.
Ja niin oli sormus kadonnut kuin tina tuhkaan ja kateisin se jäi.
Bertha itki vielä kauan äitinsä mielipahaa, mutta kun äiti lohdutukseksi rupesi kiittelemään tyttärensä lahjaa, silloin nousi Bertha ylös, otti korvarenkaat korvistaan pois, antoi ne äidilleen ja sanoi:
— "Pane piiloon nämä, äiti kulta; niinkauan kuin ei sormusta löydy, en tahdo kantaa niitä, ne painavat nyt niin paljon. Jos sormus löytyy, niin panen ne korviini jälleen, jos ei, niin en huoli niistä milloinkaan." Ja kyyneleet kiilsivät tyttösen suurissa silmissä. Äiti teki niin, mutta hän suuteli lastansa ja likisti sitä rintaansa vastaan, ja lapsen rakkaus tuntui hänestä tuhatkertaiselta palkinnolta sormuksen häviöstä.
Tulipa muutaman päivän perästä lunta maahan, ja nyt oli sormus oleva kateissa kumminkin kevääsen asti. Voi kuitenkin!
Kului pari viikkoa. Bertha rupesi jälleen käymään koulua. Maisterillekin lisääntyi työtä, sillä lukujen ohessa täytyi hänen elättää itseään opetuksella. Sirri oli yhtä pieni ja yhtä lystikäs luonteeltaan kuin ennenkin.
Kerran tuli maisteri kotia hyvin kiireissään; hän oli unohtanut jonkun paperin, jota koulussa tarvittiin. Hän haki ja haki pöydältään joka paikasta, mutta ei löytänyt. Viimein rupesi häntä jo suututtamaan — hän oli vähän pikainen, — äkäisenä nosteli hän kirjojansa ylös alas, etsien vaan paperilappuansa, mutta kiireissään ei huomannutkaan, että kaunis kynämamseli siinä tohussa putosi lattialle. Sirri huomasi sen kyllä ja luuli — ja harvoinkos Sirrit väärin luulevat! — että kynämamseli oli viskattu hänelle leluksi. Nuolen nopeana karkasi hän siihen kiinni ja, ovi kun oli jäänyt auki, pujahti pihalle. Sitä ei maisteri nähnyt; hän löysi viimein etsittävänsä ja kiirehti jälleen pois.
Mutta Sirrilläkös oli hauska kynämamselin kanssa pihalla lumessa! Se repi ja raastoi sitä, leikillään tietysti, mutta semmoistahan se koiran leikki nyt on. Se retusti sitä hampaissaan pihan poikki ja pitkin pihaa, haukahteli aina väliin ja oli niin mielissään.
Tulipa maisteri tunnin kuluttua kotia. Nyt ei hän enää ollut äkäinen. Hän rupesi laittelemaan pöydälle kirjojansa järjestykseen, mutta pian huomasi hän, että kynämamselin sija oli tyhjä. Turhaan katseltuansa lattialta, sattui hän silmäämään ulos ja näki Sirrin hääräilevän hyvin uutterasti lumessa talon portaiden kohdalla. Heti iski maisterin mieleen se ajatus, että hieno kynämamseli oli epähienon Sirrin kovassa huostassa. Hän meni ulos katsomaan ja näki, että Sirri oli seinän vierukseen kaivanut käpälillään syvän kuopan: sen pohjalle oli penikka haudannut kynämamselin ja koetti tehdä kuoppaa yhä syvemmäksi. Kyyneleet pyrkivät maisterin silmiin, kun hän näki, missä tilassa mamseli parka oli. Kauniista vaatteista ei enää ollut jäljellä kuin repaleita; helmet olivat karisseet pois; Sirrin terävät hampaat olivat puraisseet mamselin korean nenän-nipukan poikki; toisessa kädessä oli jäljellä ainoastaan sakarisormi ja toisessa peukalo; nuo somat, punaiset kengät olivat poissa. Särkyneellä sydämmellä ajoi maisteri Sirrin pois ja otti kynämamseli vainajan ylös tuosta ennen-aikaisesta haudasta.
Mutta juuri kuin hän oli ottanut mamselin pois haudasta, niin näki hän jotakin kiiltävää kuopan pohjalla, aivan seinän vieruksella. Hän katsoi tarkemmin ja kas, siinä oli kultainen sormus, jonka nastassa koreilivat risti, ankkuri ja sydän! Se oli siis sama sormus, jonka Bertha oli kadottanut.