Murhe ja ilo vaihtelivat nyt maisterin sydämmessä. Kynämamseli oli kuollut — siitä hänellä murhe ja suru suuri; sormus oli löydetty — se tekee ilon hyväsydämmiselle Berthalle, ja muiden ilosta oli maisterikin valmis iloitsemaan. Hän oli kahden vaiheilla, toruisiko vai kiittäisikö Sirriä. Ensin hän näytti sille kynämamselin jäännökset ja sanoi surullisesti:
— "Mitäs sinä nyt olet tehnyt, Sirri kulta?"
Ja Sirri katsoi kynämamseli vainajata, ja mitä enemmin se katsoi, sitä alemmaksi sen pikkuruinen häntä laskeutui: nyt vasta näki Sirri, kuinka pahasti hän oli tehnyt. Se lymysi isäntänsä jalkain juureen, katsoa sirrottaen häneen toisella silmällään, ikäänkuin nöyrästi antautuen rangaistuksen alaiseksi. Maisteri ei toki voinut muuta kuin silittää niin nöyrää koiraa, vaan Sirri oli häpeillään ja meni kotia.
Maisteri sen sijaan meni talon isännän asuntoon ja antoi Berthalle sormuksen. Ja sielläkös ilo nousi! Kohta otettiin korvarenkaat piilosta esille ja pantiin Berthan korviin, äiti pani sormuksen sormeensa ja kaikki yhdessä kiittivät maisteria. Mutta kun tämä oli kertonut koko asian, niin kutsuttiin Sirrikin sisään, ja siellä häntä siliteltiin ja hyväiltiin. Joku toinen olisi Sirrin sijassa ollut ylpeä ja vaatinut palkintoa, mutta Sirri oli aina vielä suruissaan kynämamselin kuolemasta eikä sanonut niin mitään. Vasta sitten kuin maisteri toistamiseen oli häntä taputtanut päähän ja silittänyt, vasta sitten kävi se iloiseksi, ja Bertha antoi sille omasta kädestään tortun. Sen koommin sai Sirri Berthalta torttuja jok'ainoa päivä.
Kuultuaan, että sormuksen löytö oli maksanut kynämamselin elämän, laittoi Bertha maisterille uuden, vielä kauniimman kynän pyyhkimen. Risti-isältään hän sai koko joukon pienen pieniä kultaisia helmiä, ja ne ompeli Bertha niin taitavasti uuden kynämamselin rintaan, että siinä aivan selvään näkyi: risti, ankkuri ja sydän.
Uusi kynämamseli on maisterilla vieläkin tallella. Kynäänsä pyyhkii hän kuin ennenkin paperiin ja pitää kynämamselia koristuksena pöydällään.
Sirri on vielä yhtä pieni kuin ennenkin. Aina kun se saa Berthalta tortun, niin lirpauttaa se kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkaa:
— "Vau!" ja se merkitsee: "kiitoksia paljon!"
MILTÄ NÄYTTI.
(Kun Laatokka lehti ilmestyi).