— "Minä käyn kynttilän" — sanoi Antin emäntä, ja hänen äänensä vapisi.
Hän tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siellä oli heidän määrä kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa. Sieltä palattiin aamupuolella yötä, ja monta kovaa sai eukko parka silloin kokea.
Kynttilä tuotiin. Roikka-Taavetti luki pätkän toisensa perästä ja Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi hän Antin kanssa keskustelemaan, miten monta lasta muka heidän puoleiseen kansakouluunsa mahtaa tulla. Siinä sitten iti sana sanasta, eikä aikaakaan, niin jo olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja tiedoista ja kirjoista ynnä muusta semmoisesta. Mutta emäntä liikkui hiljalleen tuvassa. Miehet eivät huomanneetkaan, kuinka hän oli virittänyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja pulputteli liedessä. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Ulkona raivosi tuuli ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen Laatokka lehdestä ja siinä olevista asioista; hiljalleen emäntä heitä kuunteli lieden ääressä, mutta iloisesti räiskähtelivät lastut ja hilpeästi porisi kahvikattila.
Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. Vähän aikaa vielä katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, käänellen ja pyöritellen sitä. Miehet olivat ääneti.
Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan.
— "Ohoh", sanoi hän, "onpa siellä koko pyry. On vähän paha kulkea nyt".
— "Kukapa sitä tuommoiseen ilmaan lähtee?" vastasi Antti.
Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimmäisenä tunnustaa sitä toiselleen.
— "Otan ja lähden tästä kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti hattunsa.
— "Juokaa nyt kahvia ensin", — sanoi emäntä.