Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin hyvältä. Pitkä matka oli jäänyt käymättä, monet vaivalla ansaitut pennit olivat jääneet kukkaroon, terve pää ja puhdas tunto oli säilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa luo ja taputti häntä olkapäähän.
— "Kelpo muija", sanoi hän.
Tätä ei hän ollut tehnyt moneen vuoteen.
Mutta Roikka-Taavetti meni jälleen akkunaan. Mitä hän sieltä vielä haki? Menikö hän kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen, ett'ei kaupunkiin käynyt lähteminen? Ken tällä haavaa olisi seisonut ulkona akkunan kohdalla, olisi nähnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot kummallisesti värähtelivät ja kuinka hän salaa pyhkäsi rikkinäisellä hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan.
— "Tulkaa nyt, Taavetti!" — kehoitteli emäntä.
Taavetti kääntyi äkisti, astui Antin luo ja kysäsi:
— "Onko loppu?"
— "On!" — vastasi Antti.
Ja he löivät kättä vahvikkeeksi.