Vanha pormestari oli vast'ikään tullut saunastansa. Pitkäliepeisessä yönutussa hän istui kamarissaan nyt, kauniina kesä-iltana, ja keinueli tuolissansa. Hän oli niitä vanhan aikuisia hyviä pikku kaupungin pormestareita, jotka yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyvät nykyisessä maailmassa. Säntillinen virkamies, kaupungin isä, iloinen seurakumppali niin vanhain kuin nuorten seurassa, patriarkallinen, väliin itsevaltias, mutta kauttaaltaan hyvä ihminen. Ja sitä osoitti jo koko hänen olentonsa ja ulkomuotonsa. Pieni hän oli kasvultaan, mutta hyvin lihava. Pienten vilkkaitten silmäin yli kaareili tuuheat kulmakarvat, jotka välistä osasivat rypistyä hyvinkin ankariksi, ja silloin ei vastustaminen sanottavaksi auttanut, mutta jotka suurimman osan elämästänsä olivat suojelleet vain kahta tyytyväistä, vilkasta, veitikkamaista silmää. Parta, jota pormestari piti ainoastaan leuan alla, vanhain merikaptenein tapaan, antoi hänen kasvoilleen jo heti ensi silmäyksellä hauskan perehdyttävän muodon.
Ei hänen aikanansa raastuvan-oikeutta rasitettu kaikenmoisilla turhilla jutuilla. Jos sattuivat välistä kunnian-arvoiset porvarit riitaantumaan keskenään, ja toinen riitapuoli tahtoi häneltä haastetta riitaveljelleen, niin eipä se haaste häneltä niin hevin hellinnyt.
— "Mitä turhia!" puheli hän. "Mitäs te rupeatte joutavista riitelemään? Eihän se sovi, ei se sovi millään muotoa, että kaksi kunnon miestä rupeavat toisiansa oikeus-saliin viemään. Ei se sovi. Häpeätähän se on koko kaupungille."
Ja sitten kutsuttiin riitapuolet joskus illanpuhteella pormestarin luokse, ja siinä puhuttiin asiat selville, ja ellei sopimus ottanut syntyäkseen, niin täytyi kulmakarvainkin rypistyä. Ja miten ollakaan, niin riitapuolet vihdoin, vähän jankattuaan, sopivat kuin sopivatkin. Ja sitten tuotiin totilasit sisään ja sovinnon maljat juotiin. Riitaveljet olivat tosin ensi alussa vielä vähän nureissaan toisilleen, mutta mitä myöhemmäs ilta kului, sitä enemmän turhat tunteetkin sulivat, ja viimeistä kertaa kilistäessä paiskattiin kättä.
— "No juuri noin!" puheli vanha pormestari hyvillä mielin. "Niin tekee kunnon miehet. Niin se pitää olla", ja hän levitti vasemman käden sormet ihan taaralleen ja käänsi kämmenpuolen näkyviin. "Niin tekee kunnon miehet."
— "Peijakas", puhelivat entiset riitakumppalit sitten, kotia mennessään, "kyllä tuo meidän vanha pormestari on sentään kunnon ukko."
— "No sen minä sanon", vastasi toinen, "että semmoinen pormestari, niinkuin esimerkiksi tämä meidän, niin semmoista saat hakea ympäri avaran Suomenmaan, etkä löydä."
— "Et löydäkään", vahvisti kumppali.
* * * * *
Niin, vanha pormestari istui keinutuolissaan. Oli herttainen kesä-ilta. Hänen oli niin ylen hauska ja hyvä olla. Väliin ryyppäsi hän teelasistaan, väliin luki palasen uutista sanomalehdestä, väliin taas puhalsi savuja moisesta hauskasta pitkävartisesta. Milloin hän päästi savun paksuina renkaina ja katseli kuinka ne levisivät ja laskeusivat hiljalleen lattialle, niin mielistyen lattian tuttavuuteen, ett'eivät hennonneet enää siitä noustakaan; milloin taas tuli savu sinisenä säikeenä ulos, laajeni hiljalleen, kiiri sitten avonaiseen akkunaan ja ulos päästyänsä äkisti muutti suuntansa ja katosi.