— "Hm!" myhähti pormestari, silmäillen piippuansa; hammasluu oli eheä niinkuin vasta sorvalista tullut, letku punainen ja puhdas, varsi verhottu sinisistä helmistä tehdyllä ja valkeilla helmikukkasilla koristetulla päällyksellä. Pormestari pompautti pullealla kädellään hopeisen kannen auki, painoi peukalollaan tupakkia syvemmälle, naksautti sitten sormiansa (hän olikin suuri mestari siinä) ja puheli itsekseen:
— "Ei nykyinen aika osaa kunnon lailla polttaakaan. Ei nykyisillä ihmisillä ole minkäänlaista nautintoa polttamisesta. He kiskovat ja imevät savut keuhkoihinsa asti ja saavat siitä pään pyörrytykset ja — mitenkä se Jaakko tohtori sanoikaan? — mikatini-myrkytykset. Minä nyt olen polttanut koko ikäni — no en vainenkaan", ja pormestaria nauratti, muistaessaan, ett'eihän hän sentään kätkyessä vielä piippua käyttänyt, mutta vasta toisella kymnasi-luokalla oli saanut isältään polttamisen luvan, — "kuudettakymmentä vuotta olen jo polttanut piippua, enkä ole tuntenut mitään mikatinia."
Ja sitten tuli jälleen hienon hieno savu-säie, ja mielihyvällä katseli vanha pormestari, kuinka se entisten tavalla levisi, kiiri akkunaa kohti ja vihdoin äkisti katosi.
Tuohon avonaiseen akkunaansa näki nyt pormestari koko pienen kaupunkinsa. Kaikki oli siinä tuttua hänelle, talot ja ihmiset; yksin hevosetkin hän tunsi, kenen mikäkin oli. Verraton oli muisti pormestarilla. Hän muisti vielä niin selvään minä vuonna kauppaneuvos Saharow oli rakentanut tuon uuden talonsa. Tupaan tulijaisissa oli vielä tanssittu aamuun kello 7:än asti, ja näissä tanssiaisissa oli tuomari Appelgren kihlannut Saharow'in tyttären. Hän muisti, milloin tuuli oli kaatanut Helinin laipion, vanhan räpiskän, jonka jälkeen Helin oli harmissaan teettänyt kauniimman laipion koko kaupungissa. Hän muisti vielä kuinka Lajusen vallaton poika oli pudonnut kaivoon, ja vanha Nokelainen saanut hänet ylös, niin, samaan kaivoon, jonka kohdalla nyt seisoo suuri talo punaiset kartinit ikkunoissa. Seinällä oleva kilpi ilmoittaa mikä tämä talo on. Siinä seisoo: "Aniskellu-Yhdiön vähätäis-mymälä".
Rauhassa lepäsi pikku kaupunki tuossa pormestarin edessä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän vähän niinkuin kuningas pienessä valtakunnassa. Hän tunsi, kuten ennen muinoin Themistokles, jok'ainoan kaupunkilaisen, ja jok'ainoa tunsi hänet, kauppaneuvos Saharow'ista ja vanhasta kenrali Burkhardtista hamaan toissilmäiseen Kupiaiseen, jolla ei ollut muuta tointa maailmassa kuin hakata halkoja ja kantaa vettä vanhalle Lindénskalle tuolla toisessa päässä kaupunkia. Tyytyväisenä istui vanha pormestari, luki jälleen palasen sanomalehteä, ryyppäsi teetä ja katseli taas valtakuntaansa. Nyt oli lauvantai, ja kirkkoväkeä oli kerääntynyt kaupunkiin jo suuri joukko. Tuolla ne kulkivat puodista puotiin, enemmän katselemassa kuin ostelemassa; kaupungin karja palasi parhaillaan laitumelta, mutta vielä ei ollut hätiä, latujen varsilla kasvoi runsas ruoho, ja siitä ottivat haarasarviset vielä viimeisiä makupalojaan, kunnes tyttöset ja poikaset ja piikaset vähitellen ajoivat kunkin kotia. Olihan niin rauhallista…
* * * * *
Mutta äkisti kuului kyökin ovi lentävän suurella jyrinällä auki, heti sen jälkeen kuului kiireisiä askelia ruokasalista ja salista, nyt avaantui pormestarin työkammion ovi, ja Gustava, pormestarin vanha sisar ja hänen yksinäisen talonsa emännöitsijä, syöksi sisään.
— "August, August!" huusi vanha Gustava minkä jaksoi, "voi August toki!"
Hämmästyneenä kääntyi pormestari ympärinsä.
— "Mutta, hyvä ihminen, mikäs sinulla on hätänä?"