— "August, hyvä August, — tulipalo!"
Pormestarilla oli juuri teelasi kädessä, mutta semmoisena kuin se teelasi oli, semmoisena se kirposi hänen kädestänsä lattialle, ikäänkuin olisi tahtonut ensimmäisenä soittaa hätäkelloa.
Tulipalo?
Mitenkä se oli mahdollista? Viiteenkolmatta vuoteen ei ollut kaupungissa ollut mitään sellaista vaaraa, ja nytkö se olisi tullut? Tätäkö pientä kaunista kaupunkia, joka on kaukana suuren maailman menosta ja mylläkästä, oli nyt moinen vaara uhkaamassa?
Pormestarin oli ensi hetkenä mahdoton käsittää koko asiata. Ja niinpä se olisi ollut monen muunkin pikkukaupunkilaisen laita. Rakennukset ovat useastikin vanhan-aikuisia puutaloja, melkein seinä seinässä kiinni toisissaan. Minun saunani, joka suloisessa sovussa asuu halkoliiterin ja läävän välillä katsoo mustuneella taka-seinällään hyvin rakkaasti naapurin heinäliiteriä, ja siinä he kumpikin jo monta vuosikymmentä ovat kummastelleet, miksikä heidän välillensä on ensinkään laitettu solaa, niin sanottua prankatua, koska tämä sola kumminkin on niin kapea, ettei mikään palomestari maailmassa pääsisi siinä kääntymäänkään, ei edes semmoinenkaan laiha katiska kuin tämä meidän nykyinen. Olisivat panneet meidät ihan yhteen, meinailevat vanhukset, — kuinka hauska olisi haastella vanhan toverinsa kanssa elämän vaiheista ja kokemuksista. — Seminaristi Simpura oli ensin hyvinkin pahoillaan, kun hänen täytyi panna taskukellonsa oppiin, maksaakseen kortteristaan ja ruoastaan, mutta ei hätääkään, viereisestä kauppias Puupposen talosta kuulee hän varsin selvään suuren seinäkellon lyönnin ja tietää siis milloin on seminariin lähteminen. — Ja tiedättekös, mitä tietä maisteri Mandelin kihlasi kauniin morsiamensa, Ilma Paajasen? He asuivat vastatusten, toinen toisella, toinen toisella puolen katua, ylikerrassa. Kauan aikaa olivat he jo tunteneet toisensa, kauan aikaa pitäneet hyvää silmää toisiinsa, sinuttelivatkin toisiansa. Seurassa oli Ilman ikävä, ellei siellä ollut Mandelin'ia, ja Mandelin'in oli paha mieli, jos Ilma ei tullut seuraan. Kerran kauniina aamuna istuivat kumpikin akkunassaan. Aamu oli suloinen, ja varpuset sirkuttivat räystäällä. Ja he katselivat toisiansa, ei varpuset, mutta maisteri ja Ilma, ja katselivat toisiansa kuin ainakin ihmiset, jotka lukevat toistensa otsalla sanat: minä olen sinun. Mutta maisteri virkkoi viimein:
— "Ilma!"
Ilma nosti silmänsä.
— "Ilma, hyvä Ilma, tahtoisitko sinä…"
Ja siinä hän nyt kysyi jotakin sellaista delikatia asiaa, jota ei sovi tässä ilmoittaa, mutta jonka jokainen arvaa. Mutta Ilma painoi päänsä alas, punehtui ja kuiskasi:
— "Tahdon."