Pimeässä tuvassa oli nyt kolme: kuollut isä, pikku poika, jonka elämä oli juuri alkanut ja äiti, joka horjui elämän ja kuoleman välillä…
Leski hautautti miehensä ja kastatti lapsen. Hänet nimitettiin Martiksi. Tästä menevä maksu papille oli aivan hyödytön menoerä, sillä elämän keväässä eivät toiset lapset kuitenkaan nimittäneet poikaa muuksi kuin "punaiseksi koiraksi", ja myöhemmin, kun hän vanheni, tunnettiin hänet vain nimeltä "Papurikko". — Jokainen lyönti, jonka hänen äitinsä ennen pojan syntymistä oli tämän isältä saanut, oli merkittyinä hänen kasvoihinsa, joiden oikea puoli oli hehkuvalla punalla peitetty.
"Mene sinne missä on — Papurikko!" —
"Kammoan häntä kuin — Papurikkoa!" —
"Välitän hänestä yhtä vähän kuin — Papurikosta!" —
"Suutelonko tahdot? — Suutele — Papurikkoa!" —
"Ja niin edelleen! Ja niin edelleen! — Papurikko!" —
Se oli puheenpartena kylässä, kaiken epämieluisen ilmaisumuotona…
Monen ihmisen elämän täyttää tuska ja kurjuus. Mutta jokaisella on kuitenkin aika, lapsuuden päivät, jotka ovat onnelliset, riemun päivät, joiden muistoihin ajatus palaa niin mielellään kuin pääskyset syksyn kolkkoina päivinä aurinkoiseen etelään.
Martilla ei ollut tätäkään aikaa; hänen lapsuuttaan ei mikään valokohta kirkastanut enempää kuin myöhempiäkään päiviä. Pojat eivät tahtoneet leikkiä hänen kanssaan, he antoivat hänen joko seistä syrjässä tahi ajoivat pois; silloin oli hänen tapana juosta kotiin itkien äidilleen välittääkseen, kuinka hän oli kaikkien tiellä. Ja äiti puristi hänet sydäntään vasten ja itki hänen kerallaan…