Seuraavana päivänä erkani Martti koulusta, mikä oli hänestä mieluista. Kirjojen sijaan otti hän vasaran käteensä, sillä mitäpä hyödyttikään turha päänvaiva. Eihän hänestä olisi kumminkaan tullut pappia, vaikkapa olisikin istunut kirjojen ääressä päivät päästään.
Nyt vasta huomasi hän, mikä voima piili hänen jäsenissään.
"Hei! Olisinpa tiennyt ennemmin, kuinka vahva olen", puheli hän itsekseen, "niin olisin hankkinut jo aikoja rauhan itselleni!" Ja vihaisena löi hän rautaa kuin olisi se ollut hänen tuskiinsa syypää…
Kylän lapset rakastivat pajoja! Tuntikausia vetelehtivät he siellä, ilokseen kuunnellen palkeen pauhinaa ja vasaran kalsketta ja katsellen hehkuvaa rautaa, jonka kipenet joka lyönnillä täyttivät ilman, ikäänkuin metalli olisi suuttunut kovan painon tähden. — Mestari Hannun pajalle eivät pojat tulleet ainoastaan uteliaisuudesta, mutta melkein yksinomaan pilkatakseen ja haukkuakseen Marttia. —
"Pojat, katsokaas, kuinka musta ja likainen hän on; punaisesta koirasta on tullut musta piru!" huusi joku joukosta.
"Nyt on hän kauniimpi kuin ennen!" pilkkasi toinen.
"Mutta noki ei peitä hyvin. Mustan alta paistaa punainen irvinaama!"
"Menkää tiehenne, tai viivyttelijä voi katua!" huusi Martti.
Mutta pojat nauroivat ja menivät ilkeydessään yhä pitemmälle, kunnes Martti kadotti kärsivällisyytensä. Kädessään kanki, jota hän Juuri takoi, syöksyi hän vintiöiden joukkoon ja alkoi huimia, jotta he epäilemättä olisivat menneet mäsäksi, jolleivät olisi olleet lujempitekoisia kuin muutaman pojan jalka, jonka hän löi poikki; hän liikkaa vielä tänäkin päivänä…
Pitkiin aikoihin ei kukaan uskaltanut lähestyä pajaa, jokainen pelkäsi hänen tanakoita jäseniään; kuukauden perästä oli löylytys kuitenkin unohtunut ja pilkkasanat satelivat taas.