Martti kiskotti särkynyttä vaununreunaa, kun lurjukset taas saapuivat ja räkyttivät pahemmin kuin koskaan.
"Hiljaa!" tiuskasi hän huimapäille.
Ivanauru oli vastaus! — Yhä karvaammiksi kävivät pistopuheet, kunnes Martti, riehuen raivoissaan, heitti hehkuvan raudan erään pojan kasvoihin. Kauhistuneena hajaantui poikasakki.
"Mene!" huusi Martti, "mene, kanna sinäkin Jumalanmerkkiäsi! — Ja jos eksyt, löydetään sinut kyllä polttomerkistäsi!"…
Tämä tapaus saattoi Martille paljon pahaa, mutta myöskin hyvää, sillä yksikään pojista ei uskaltanut häntä enää pilkata…
Kuusi vuotta kului; jokainen karttoi Marttia ja hän jokaista!
Työpäivinä oli hän työssään ja juhlahetkinä sekä lepopäivinä pysyi hän kotona. Ainoastaan sunnuntaisin meni hän kirkkoon, kumminkin siihen aikaan, jolloin kaikki kyläläiset olivat jo menneet sisään; hän asettui pimeään nurkkaan, oven viereen, ja kun pappi oli lausunut aamenen, kiiruhti hän ulos ja oli jo kotona, kun toiset vasta lähtivät kirkosta. Iltapäivin, kun oppipojat huvittelivat kirkkoniityllä pallosilla tai muilla leikeillä, istui hän äitinsä luona tupasessa ja luki hänelle raamattua. Tämä lukeminen ei tosin häntä suuresti huvittanut, mutta hän kärsi mielellään ikävääkin, kun siten voi hankkia äidilleen iloa, hänelle, joka häntä niin hellästi rakasti, ja oli ainoa kaikkien joukossa, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle pahaa sanaa…
Myöskin Martin kuusi oppivuotta kuluivat, hän suoritti opinnäytteensä ja — oli kisälli!
Tärkeä käännekohta käsityöläiselämässä!
Suurempi on oppilaan riemu, suurempi hänen ylpeytensä sälliksi päästessään kuin sällin, suoritettuaan mestarinäytteensä ja päästyään mestariksi. Martti Csigolyakin tunsi tätä onnea. "Nyt on minusta kumminkin tullut toinen mies", ajatteli hän. "En ole enää poika, vaan nuorukainen, en renki, vaan vapaa kisälli. Kun nyt saavun ihmisten luo, ei kai kukaan uskalla tehdä sitä, mitä he ovat tehneet hyljätylle, avuttomalle pojalle. Niin — tuskinpa he tuota pilkkaa enää muistavatkaan, vielä vähemmin alkavat sitä uudestaan."