Lotta tunsi itsensä onnelliseksi.
Martti makasi muutamia päiviä voimatonna vuoteella. Useammin kuin kerran tahtoi "valakka" mennä tervehtimään sairasta, mutta kääntyi aina puolitiestä arkana takaisin.
Ja kumminkin, kuinka mielellään olisi hän mennyt häntä katsomaan!
Ei päivällä eikä yöllä mennyt Martti hänen mielestään. Kun hän näki tämän unissaan täysin terveenä — kuinka iloitsikaan, hän! Nähdessään hänet kuolemansairaana makaavan — kuinka murheellinen olikaan tyttö parka ja kuinka hän itki!…
Martti toipui…
Kun hän ensikerran jätti sairashuoneen virkistyäkseen raittiissa ilmassa, näki hän kaukana kylässä hääpukuisia ihmisiä ja nauhoilla ja kirjavilla vaatteilla koristettuja hevosia. Iloisia riemun säveliä kaikui eräästä talosta, jonka hän hyvin tunsi, hänen korviinsa. Hän astui lähemmäksi, katsellakseen yli aidan, mutta vetäytyi pian takaisin, kun vaunut, joissa istui morsian — Julia Biro, ajoivat ohitse. Hän meni naimisiin naapurikylän kauneimman nuorukaisen kanssa.
"Ole onnellinen!" sopersi Martti. "Ole onnellinen hänen kanssaan koko elämäsi ajan! — Hyvä onkin, että hän menee pois!… Näen häntä harvemmin ja unohdan."
Ja hän unohti hänet niinkuin kaikki!
Hän karttoi kapakkaa, ei pelosta; etevämmyytensä oli hän jo heille näyttänyt, heittäessään koko poikalauman ovesta ulos. Pelkurit! Suoraan häntä vastaan eivät he uskaltaneet astua; takaapäin hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja vielä sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut aivan selvä. Sen lajisten kanssa ei hän tahtonut seurustella.
Hiljaa ja yksitoikkosesti vietti hän aikansa osaksi pajassa, osaksi tuvassa äitinsä luona, joka topakasti hoiti taloutta.