"Kyllä, kummi rouva. Se painoi kahdeksankymmentä sentneriä ja yhden naulan."
"Kentiesi yhden sentnerin ja kahdeksankymmentä naulaa?"
"Se on samantekevä!" vastasi poikanen. "Hännän olen jo syönyt. Mutta äiti näpähytti minua niin kovasti sormille, että vieläkin tekee kipeää."
"Aivan oikein herkkusuulle!" huomautti pikku Peter, "minä en koskaan herkuttele."
"Etpä varmaan! vastasi" loukkaantunut Steff; "entäs silloin, kun tartuit hunajavanukkaaseen kiinni, aha?"
"Milloin?"
"Niinkuin ei hän sitä tietäisi? Pääsiäisenä."
"Jouluna on tapana keittää hunajavanukasta", oikaisi Katri tietäväisesti.
"No, poikaseni!" sanoi talonrouva sovitellen. "Molemmat olette te hyviä lapsia, toinen toistaan parempia. Älkää nyt tarttuko toisianne tukkaan. Kerro, Steff, kummi rouvan, meidän kiittävän kutsusta, mutta me olemme jo syöneet illallisen."
"Se ei käy päinsä", vastasi poika, "sillä isä kielsi minua ennen lähtemästä, ennenkuin te tulette mukaan. Hän ei sanonut alkavansa ilman teitä syömistä, vaikka hänen pitäisi odottaa aamuun asti."