"Tuvassahan on kyllin lämmin."
"Mutta täällä on parempi. Tule, kun pyydän sinua koko sydämestäni, taivas siunatkoon sinua siitä. — No! — Mutta vielä hiukan lähemmäksi. — Katso minua nyt silmiin, mutta rohkeasti ilman pelkoa. — Näetkös, minä en ole ujo. — Etkö siis tahdo katsoa silmiin?" — Hän puhui niin hartaasti, ettei tyttö voinut kauvemmin vastustaa hänen pyyntöään. Hän katsoi häneen, mutta painoi kumminkin pian taas silmänsä alas. Ferko oli hurmaantunut; silmänräpäyksessä oli hän kietaissut oikean kätensä tytön kaulaan, vasemmalla tarttui hän hänen pyöreään poskeensa ja suuteli hänen pientä punasuutansa ja hänen suuria, sinisiä silmiään monesti, monesti. Panni vaaleni, sitten punastui hän jälleen ja muutama suuri kyynel vieri hänen poskelleen. Tuskaisesti kysyi nuorukainen.
"Miksi itket, ruususen? Olenko tehnyt sinulle pahaa?"
"Et", vastasi tyttö, "et ole tehnyt minulle mitään pahaa."
"Miksi sinä sitten itket?"
"Koska niin suuresti rakastan!"
Ferko, tulipoika, tahtoi häntä jälleen syleillä, mutta tyttö pujahti pois ja avasi tuvan oven, jossa vanha Peter poikansa lasten kanssa lopetteli illallista.
"Tule vaan tänne tyttö!" sanoi vanhus sisäänastuvalle. "Mutta missä on
Ferko?"
"Olen täällä, herra!" huusi tämä, ja astui nyt samaten tupaan. "Olin vaan hevosille hiukan heiniä heittämässä."
Vasta sitten, kun oli jo puhunut, huomasi Ferko valehdelleensa. Se koski häneen, mutta hän ei uskaltanut ottaa sanaansa enää takaisin ja rauhotti omaatuntoaan ajattelemalla, ettei tuollaisesta pikku valheesta toki Jumala voine rangaista. Kelpo nuorukainen! Kuinka paljon onkaan sellaisia, jotka paljon suuremmista valheista eivät tunne katumusta.