"Niin, niin!" huusivat kaikki.
Vanhus riisui saappaansa, sytytti lyhyehkön piippunysänsä ja istuutui uunipenkille. Nuorimman lapsenlapsensa otti hän syliinsä, molemmat toiset nojasivat häneen kahden puolen. Panni ja Ferko jatkoivat työtänsä. Maissijyvät vierivät sitä varten asetettuun säkkiin, suuri seinäkello naksutteli hauskasti tiktakkiaan, öljylamppu lieskui savuten. — Kaikki kuuntelivat ukkovaaria, joka nyt alkoi:
"Siitä on jo kauvan, kauvan, kun se tapahtui, jonka tahdon nyt teille, lapset, kertoa; sillä minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias ja olen jo aikoja sitte kulkenut yli kuudenkymmenen. Tuohon aikaan viljeltiin vielä sitä maata, mihin nyt haudataan. Ja nyt viljellään siellä mihin silloin haudattiin. En ollut erilaisempi muita kylän poikia, minäkään — mutta mitäpä sanonkaan! Olin kahdenkolmatta vanha. Totta tosiaan olisin silloin hävennyt ryömiä uunin nurkkaan, kuten nyt; mutta älkää naurako! Aika tulee teillekin."
Tässä keskeytti mestari Peter puheensa, sillä ulkoa koputettiin ikkunaan ja heikko, vapiseva ääni rukoili:
"Olkaa armeliaita ja laskekaa minut sisään; kylmää!"
"Kuka siellä?" kysyi Ferko.
"Vanha kerjäläisraukka", kuului ääni taas.
"Mene, Panni", sanoi ukkovaari, "työnnä salpa syrjään ja päästä Jumalan nimessä onneton sisälle."
Panni päästi kerjäläisen sisälle. Hän oli ryysyinen, vanha mies, joka lisäksi vielä ontui. Hän oli aivan kylmän kohmettama; hänen silmäripsiinsä oli jäätynyt kyyneleitä, jotka myrsky oli pusertanut hänen silmistään; hiuksilla ja parralla törrötti jääpuikkoja. Hän oli paljain päin ja kenkien sijasta peittivät oljet hänen jalkojaan. Mestari Peter antoi hänen ottaa paikan lähellä uunia ja Panni toi esille joitakin ruuan jäännöksiä. Mielellään suotiin hänelle täällä yösija.
Sitten jatkoi vanhus kertomustaan, tahi paremmin sanoen, hän alkoi sen uudestaan. Kerjäläinenkin kuunteli tarkkaavaisesti hieman syötyään ja lämmiteltyään. —