"'Hei! Usuu! Kiinni!' yllytti junkkari koiria päälleni; haukkuen ne kävivät kimppuuni. Mutta kun ne olivat aivan lähelläni, huusin minä niitä ystävällisesti nimeltään. Heti tunsivat ne minut; liehitellen tunkeilivat ne ympärilleni, vinkuen ikäänkuin pahoillaan siitä, että olivat silmänräpäyksenkään pitäneet minua vihollisenaan. Yksi kyyristyi jalkoihini, toinen hyväili kättäni ja kolmas juoksenteli iloisena ympärilläni.
"'Näettekös, junkkari', sanoin hymyillen, 'koirilla on parempi sydän kuin teillä. Hävetkää! Entäpä, jos minä nyt tekisin sen, mitä te aijoitte tehdä? Jos yllyttäisin omat koiranne päällenne? Sillä ne ovat kerrassaan viisaita eläimiä, eivätkä unohda koskaan sitä kuka niille on tehnyt jotain hyvää ja kuka pahaa. Nehän tietävät varsin hyvin saaneensa minulta yhtä monta leivänpalaa kuin junkkarilta samaan aikaan kepin lyöntejä, Koetetaanpas! Us kiinni!' huusin koirille osottaen herraa, joka kauhistuneena hyppäsi aidalle, kun koirat syöksyivät häntä kohden. Rauhoitin eläimiä; sitten kysyin nauraen: 'No, uskotteko nyt minua, junkkari? Suotta olette sinne kiivenneet, sillä jos tahdon, tuovat koirat teidät vaikka kirkontornista alas. En tahdo kumminkaan piinata junkkaria, antaa vaan pienen opetuksen. Ja nyt: Hyvää yötä! Neuvon vielä olemaan tähtäämättä minua tulevaisuudessa aseilla, sillä jokainen laukaus voi kimmota itseenne takaisin. — Hyvää yötä, Julia!'
"Sitte menin kotiin; kaukaa kuulin junkkarin pauhaavan, kuinka hän minulle kostaisi, nyt oli hänellä kaksikin kaunaa hampaansa kolossa minua vastaan. Tahdon tunnustaa: kun vereni tuli rauhallisemmaksi, tuntui minusta tuo pilantekoni pahalta, sillä köyhän ihmisen ei ole hyvä tehdä pilaa suuresta herrasta. Mutta se nyt oli kerta tapahtunut. Rakas junkkarini ei antanutkaan kauvan odottaa lupauksensa täyttämistä. Hän osasi saattaa minut sellaiseen maineeseen, etten minä osannut ryhtyä mihinkään toimeen, että olin tyhjäntoimittaja, taivastella, joka oli välttämättä pistettävä sotilastakkiin. Päätettiinkin vangita minut tätä tarkoitusta varten. Uskomattoman paljon minua vainottiin; mutta minulle jäi sentään vielä aikaa kylliksi kätkeytyä heiniin. He nuuskivat koko talon läpeensä, tuvan, kamarit ja ullakon! Kuulin heidän askeleensa, heidän puheensa enkä uskaltanut hengittääkään kätköpaikassani, pelosta, että se voisi minut ilmaista. Kun he olivat kaikkialta etsineet, poistuivat he tyhjin käsin.
"'Sanoinhan jo, ettei hän enää tänään ole ollut täällä!' puheli suojapaikkani kelpo vanhus.
"Nyt menivät ihmiset piilopaikkani ohitse. Eräs heinähankolla varustettu mies huudahti nauraen: 'Eihän hän vaan liene täällä?' ja pisti samalla heiniin, juuri pääni yläpuolelle. Vereni jähmettyi, kadotin tajuntani. Kun taas tulin tuntoihini, vallitsi hiljaisuus ympärilläni; he olivat menneet pois. En minä itseni tähden pelännyt sotamieheksi tulemista, se tapahtui Julia raukan tähden. 'Kuinka hänen kävisi — ajattelin — jos meidät ainaiseksi erotettaisiin toisistamme? Hänen heikko sydämensä murtuisi tuskasta ja minun pitäisi hävittää se, minkä tähden mielelläni uhraisin elämäni!' Yömyöhällä ryömin heinistä, heitin turkin ylleni, asetin repun olalleni ja otin jäähyväiset talonisännältä.
"'En tiedä, koska taas näemme toisemme', sanoin hänelle, 'jos näette Juliaa, niin sanokaa hänelle sydämelliset terveiseni, olkoon hän minusta huoleton, kun päiväni paranevat, niin palajan taas tänne takaisin. Kiitos teille kaikesta hyvyydestänne, rakas ystävä, Jumala siunatkoon teitä siitä!' Ojensimme toisillemme kätemme, sitten menin minä.
"Kuka tuleekaan minua vastaan ensiaskelilla? Julia!
"'Minne kyyhkyseni?' kysyin.
"'Sinun luoksesi — mutta mihin aijot sinä, Peter?'
"'Niin, jospa tietäisin mihin! Tänne en voi jäädä. Sillä he vangitseisivat minut ja pistäisivät minut sotamiehiksi.'