"'Siten jäämme yhteen. Tai olenko ehkä kuormaksi sinulle?'
"'Minulleko kuormaksi? — Kuinka voit noin puhua?'
"'No sitten lähdemme yhdessä.'
"'Kuulehan, lapsukaiseni', sanoin, hilliten itseni, 'kuulehan! Sinä tiedät kuinka epävakainen on tieni, niin etten tiedä, mihin tänään pääni kallistaisin. Päivät käyvät yhä koleammiksi. Rahaa ei minulla ole; ainoastaan leipäkannikan puolisko, joka on repussani, syötäväksi, enkä edes tiedä mistä toista ottaa.'
"Julia ei antanut minun jatkaa puhettani. Hän sanoi olevansa valmis minun kanssani näkemään nälkää, kärsimään kylmää, vaivoja ja vastuksia kuten minäkin, hän sanoi, että helppo olisi onnessa rakastaa toisiaan, vaan kurjuus oli rakkauden opetuskivi. Nyt olisi paras tilaisuus näyttää, kuinka uskollinen hän tahtoi olla, enkä minä saisi häntä ollenkaan rakastaa, jos kieltäisin häneltä tämän koenäytteen. Turhia olivat kaikki sanat; hän pysyi päätöksessään seurata minua. Ja niin lähdimme me yhdessä.
"Mutta oi! Kylän lopussa kohtasimme me oikeudenpalvelijan vaimon! Oli pimeä yö ja oikeudenpalvelijan vaimo oli jo ijäkäs. Mutta vanhat vaimot ovat kissojen kaltaisia: he näkevät pimeässä. Hän tunsi Julian ja kysyi:
"'Minnepä, tyttönen, noin yksissä?' ja naurahti lisäksi pilkallisesti. 'Kuinka turmeltunut on nuoriso nykyaikaan, herra Jesus, älä unohda minua!'
"'Älä katso taaksesi', kuiskasin Julialle, 'näytät siltä kuin et olisi kuullut mitään ja ikäänkuin ei asia sinua liikuttaisikaan. Kenties luulee hän erehtyneensä. Tiedäthän, millaisia kielikelloja vanhat ovat; aamulla tietävät kaikki että hän näki sinut erään nuoren miehen kanssa ja silloin ei siitä ole meille mitään vahinkoa, sillä tiedetäänhän, ettei se voinut olla kukaan muu kuin minä. Meitä tullaan ajamaan takaa.'
"Nopeasti astelimme me siksi, kunnes vihdoin olimme melkoisen matkan päässä kylästä. Suurella tiellä katselimme varovasti ympärillemme, sillä pelkäsimme kohtaavamme vielä vaarallisempia kuin tuo vanhus. Astelimme nyt vasemmalle maissipeltojen yli, toivoen voivamme yöpyä johonkin yksinäiseen taloon; mutta yön pimeydessä harhailimme me niin eksyksiin, ettemme enää kuulleet kaukaisintakaan koiran haukuntaa, mikä olisi voinut olla oppaanamme.
"Väsyneinä laskeusimme tieojaan, jossa pian nukuimmekin. Turkkini oli jotenkin leveä, se suojeli meitä molempia; Julia painautui rinnalleni, ettei paleltuisi. Siten nukuimme makeasti ja suloisesti aivankuin olisimme levänneet silkkipatjoilla… Hm! Saduissa puhutaan lumouksesta ja tenhosta. Mutta sitä ei löydy yksin saduissa! On olemassa lumous, ja sen nimi on rakkaus. Eikö niin, Panni tyttöseni?"