Panni oli niin syventynyt kertomukseen, ettei hän kuullut ollenkaan vanhuksen puhuttelua. Hänen edestään vastasi Ferko innoissaan:
"Se on totta. Ei mitään muuta!"
Onnesta kukkuroillaan katseli hän pikku rakastansa, joka näytti hänestä nyt vielä kauniimmalta kuin muutoin. Ja todella hän olikin komea tyttö, punaisine pikku suineen ja sinisine, suurine silmineen.
Mestari Peter kertoi edelleen:
"Minä heräsin ensiksi, Julia nukkui vielä hetkisen. Pysyin liikkumatonna, ettei hän heräisi. Rinnallani lepäsi hänen päänsä niin kauniina, niin suloisena kuin olisi sen itse taivaanherra siihen asettanut, Vihdoin aukaisi hän silmänsä, katsoi hämmentyneenä minuun ja punastui. No, siihen nyt ei ollut mitään syytä! Minä käyttäydyin hurskaasti kuin olisin viettänyt yöni alttarin ääressä, pyhän neitsyen kuvan edessä. Mutta eihän ollut mikään ihme, että hän hiukan häpesi, sillä päivää aikaisemmin samaan aikaan ei hän olisi uskaltanut ajatellakaan, että hän täten tulisi viettämään yönsä. Me nousimme ylös ja neuvottelimme, minne nyt menisimme ja tulimme siihen päätökseen, että oli samantekevä minne, sillä hyviä ihmisiähän ei olisi missään. Julian isä tosin eli, mutta hän ei voinut sietää tytärtään, koska tämän elämä oli maksanut äitinsä hengen; tämä kuoli antaessaan elämän tyttärelleen, ja siksi vieroi isä niin tytärtään, että lähetti hänet jo lapsuusvuosina vieraiden palvelukseen ja siitä asti oli tuskin ollenkaan välittänyt hänestä. Emme siis voineet sinne yrittää löytääksemme asuinsijan hänen luonaan.
"Päätimme siis, että olisi samantekevä minne asti kulkisimme, kunhan löytäisimme sopivan palveluspaikan.
"Iltaan saakka kuljimme me talosta taloon kysellen kaikkialla, eikö palvelusväkeä olisi tarvis Kaikkialla vastattiin samalla tavoin: ei, ja useimmiten tarkasteltiin meitä karsain katsein, josta ymmärsimme, että meidän pitäisi mitä pikemmin laputtaa tiehemme. Ja me menimmekin tiehemme, surullisina, pettyneinä! Ei ollut vielä niin myöhä, mutta syksyinen aika varhaisine iltapimeineen, kun saavuimme viimeiseen taloon. Kaukana ja yksinäisenä sijaitsi se pustalla. Pustan toista sivua rajoitti korkea metsikkö, toista kaislaakasvava lammikko. Talon keskellä sijaitsevasta tallista loimusi meitä vastaan avoimesta ovesta roihuava valkea. Takapuolelta, lammasnavetasta kuului karjan kellojen kilinä. Muuten oli aivan hiljaista. Astuimme sisään talliin, missä liekehti kirkas tuli. Noin seitsemisen ihmistä oli siellä. Vanha talonisäntä, hänen kaksi poikaansa, tytär ja kaksi tai kolme betyaria [hevosrosvo, pustanryöväri]. Isännän nuorin poika piti tulta vireillä; juuri meidän astuessamme sisään, heitti hän taas tukun olkia tuleen. Hetkiseksi pimeni paikka, sitten leimahti tuli äkkiä kirkkaasti ja valaisi koko tallin. Me näimme tulen ympärille asettuneet ihmiset, savustuneet hirret, joilla oli viikatteita, varstoja, sirppejä ja muita senlaatuisia. Keskiseinällä oli kaappi, jonka päällä oli puinen vesiastia, johon oli pistetty ruoko. Oikealla söivät hevoset soimista, vasemmalla makasi muutamia lehmiä lattialla, niiden vieressä valkoinen susikoira, joka haukkui meitä sisään astuessamme.
"'Hiljaa, Csiba!' huusi tyttö, ja koira vaikeni.
"'Jumalan terveeksi Hyvää iltaa!' sanoin minä nostaen hattuani.
"'Tervetuloa!' vastasi vanhus.