Siten kuluivat päivät päästään. Mies oli juovuksissa, vaimo rukoili, riiteli, torasi — lyhyesti, koetti kaikkensa johtaakseen hänet pois harhapolultaan; mutta lopuksi kävi aina niin, että Daniel herra pakotti julmistuneena vaimonsa olemaan vaiti. Vaimo älysi nyt kuinka kaikki oli turhaa, hän ei itkenyt eikä valittanut enää, vaikeni, kun mies palasi myöhään öisin juopuneena kotiin. Mutta mies oli sillä välin jo tottunut iltaripitykseen, niin ettei hän voinut olla ilman sitä ja alkoi rähistä, kun hänen vaimonsa ei virkannut sanaakaan.
Niin kuluivat päivät, niin katosivat yhä vähemmiksi myöskin tavarat ja vihdoin astui autioon tupaan tuhlaavaisuuden nälkäinen, ryysyinen lapsi — hätä! Se hiipi sisään kutsumattomana vieraana ja oli pian talon valtiatar; ja tämä tapahtui aikaan, jolloin rouva Csigolya tunsi, että pian tulisi kolmas huolehdittavaksi, siellä missä kahdenkin täytyi kärsiä puutetta…
"Tuli ja leimaus!" murisi Csigolya, kun hän kuuli lähestyvästä isänonnesta. "Tuli ja leimaus! — Nyt en voi antaa eukolle enää kunnollisesti selkäänkään, sillä se voisi olla sikiöparalle pahaksi, eikähän se voi mitään sille, että hänen äitinsä on sellainen — — sellainen — —"
Hän etsi kauvan oikeaa sanaa, mutta ei löytänyt, vaikka paljon ajattelemisen tähden alkoi aivan ruveta hänen päätään huimaamaan.
— Silloin ajautui hänen mieleensä kysymys, miksi hän oikeastaan antoi vaimolleen selkään.
— Ja silloin hämärteli hänen mielessään tunnustus, että hän oikeastaan oli itse syypää siihen. Hän päätti vastaisuudessa pysyä kapakkasakista loitolla.
Ja hän piti sanansa, hän karttoi kapakkaa, mutta — ei kauvan…
Eräänä päivänä poltti jano jälleen kirveltävänä hänen kurkkuaan; mielellään olisi hän tämän hehkun sammuttanut, mutta talossa ei ollut enää mitään, jolla olisi saattanut suorittaa kustannukset. Murheissaan tuijotti hän kohden taivasta, josta päivänterä häikäisevänä säteili häntä vastaan.
"Ah", huusi hän, "voisinpa edes tuon auringon siepata taivaalta! Heti tahtoisin sen myydä kilveksi parturi pahaselle, sillä hänen entisensä onkin jo kurjan risainen. — Mitä tehdä? — Niin, mitä tehdä? Saanhan kysyä, mutta kukapa minulle vastaisi! Minä näännyn! — Sata dukaattia antaisin kunnollisesta viinikulauksesta tai paremmin sanoen: en antaisi yhtä kulausta sadasta kultakolikosta. — Jospa tietäisin suonissani virtaavan viiniä veren sijasta, avaisin ne kahdestatoista kohden ja virkistäisin kurkkuani, viisi siitä, vaikka silloin päättäisinkin päiväni. — — Ah, miksei minua ole luotu viinitynnyriksi, tuollaiseksi kauniiksi, täpötäydeksi, sadan ämpärin vetoiseksi viinitynnyriksi! Laupias vapahtaja, olisin jo tyytyväinen, vaikkapa olisin edes kannunpullo; tai olisinpa vain tuollainen savilautanenkaan, joka vetelehtii tynnyrin tapin alla! No, olisipa se kylläkin alhainen asema! — Mutta yhdellä ehdolla: pian — heti täytyisi sen tapahtua!"
Niin kuului herra Daniel Csigolyan surumielinen yksinpuhelu. Hänen toiveensa muuttua viiniastiaksi, oli pettävä, hän pysyi sinä, mikä oli, ainoastaan hänen janonsa tuli yhä tuntuvammaksi. — Hän antoi katseensa, joka oli pelkkää toivoa ja epätoivoa, harhailla yltympäri, eikö mistään keksisi mitään, mikä kelpaisi kapakassa maksuksi tai pantiksi.