— Niin on. Ruotsalaisia siitäkin saamme kiittää. Eikä niiden hämäys siihen lopu…
— Kuinka niin? kysyi poika.
— Kyllähän sinä sen tiedät. Ne ovat saivartajia pikkuasioissakin ja suututtavat sillä. Ne tekevät kaikista asioista etuoikeuskysymyksiä, niin oikeista kuin vääristäkin. Ymmärtäähän sen, että ryssä tuntee mahtinsa. Se lyö purevaa kärpästä.
— Niin, mutta pienen kansan täytyy pitää tarkoin kiinni perustuslaillisista oikeuksistaan, joka ainoasta pilkusta, muutoin ne…
— Tietysti! Mutta tiedäthän sinä, mistä tämäkin lähti? Keisari oli huvimatkalla Suomen saaristossa ja lähetti kirjeitä lähimpään rannikon postikonttoriin varustettuina venäläisillä postimerkeillä. Siellä selitetään keisarilliselle postinviejälle, etteivät ne kelpaa! Eikä tämä kuulu olleen edes ainoa kerta, niin että asia oli jo postiviranomaisille ennestään tunnettu. Eikö nyt olisi saattanut ilman muuta, pelkästä kohteliaisuudesta, ottaa vastaan kirjeitä ja panna menemään. Niin minä olisin tehnyt ja maksanut postimerkkivahingon vaikka omastani, ellei muu olisi auttanut. Sellainen härnää turhanpäiten.
— Olivatko ne sitten ruotsalaisia ne postiviranomaiset, kun te niitä…?
— Mitä lienevät olleet. Mutta keitä ne muitakaan. Suomalaiset olisivat sellaisessa tapauksessa tehneet niinkuin minäkin, ja montakohan suomalaista postivirkailijaa tässä maassa lienee, varsinkin rannikolla.
Ylioppilas nauroi.
— Isä taitaa ottaa sen laillisuuspuolen liian käytännöllisesti.
Isä jatkoi vakavaan nuottiin: