— Uskovathan ne, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään.
— Hyvänen aika! huudahti emäntä. — Sitä se sitten tuo suutari-Iikkakin tarkoitti.
— Mitä? kysyi Pyydysmäki.
— Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin sille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni, tuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan kiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin talolliset näkisivät.
— Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. — Silläkö se sitten hänen vatsatautinsakin paranisi.
— Niinhän se on, myönsi emäntä, — mutta voihan sellaista ymmärtääkin, kun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on siunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen elämässä on niin paljon ristiä.
Emäntä korjasi kupit ja alkoi lähteä.
— Paikkaamaanko se Iikka rupesi? kysyi isäntä.
— Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt aluksi, siksi kun sinä tulet.
— Minä tulen heti.