— Eivät ne usko meitä, sanoi Iiska, innottomasti ja yhtäkaikkisesti.
Pyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän sanoi:
— Kansa saa niin vähän kuulla ylioppilaitaan.
— On niin ikävä tunkeutua, mutisi Iiska.
— Kansan siis pitäisi osata pyydellä! ilkkui isä.
— Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta, rohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.
— Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen ansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?
Poika korotti vielä ääntään:
— Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä mitään ennenkuin olemme miehiä.
— Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan sydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee teistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei puhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä, jolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua, ota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista vaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan. Teidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi herätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan henkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien tarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.